torstai 14. syyskuuta 2017

Aikahaaste

Aika ei riitä. Siltä minusta tuntuu nykyisin aina ja kaiken suhteen, mutta erityisesti kirjoittamisen.  

Tänä syksynä aion kokeilla tekemisen rytmittämistä toisella tavalla. Sen sijaan, että yrittäisin joka päivä ehtiä kaikkea, teenkin joka päivä yhden asian kunnolla. Sen sijaan, että tuskastun siitä, että pitäisi kohta olla jo tekemässä jotain muuta, annankin itseni keskittyä täysillä siihen, mitä olen tekemässä. Voin esimerkiksi jonain päivänä tehdä töitä vähän pidempään, jotta voin toisena päivänä lähteä vähän aiemmin ja keskittyä kirjoittamiseen useamman tunnin putkeen. 

Tämä tarkoittaa, että myös kirjoittamisesta tulee välipäiviä. Monissa kirjoittamisoppaissa sanotaan, että joka päivä pitäisi kirjoittaa vähän, että kynä pysyy terävänä, mutta toisaalta romaanikäsikirjoitukset ovat niin isoja kokonaisuuksia, että niihin syventyminen tarvitsee pidempiä yhtämittaisia keskittymisjaksoja. Puolessa tunnissa tai tunnissakaan ei ehdi vielä päästä tarpeeksi syvälle isompien rakenteellisten asioiden kanssa. Nopeasti tulee sellainen olo, että on joka päivä yrittänyt, mutta käsikirjoitus ei ole edennyt kuin muutaman pilkun paikan verran. Siksi minua houkuttelee kovin ajatus siitä, että ne viikon puolituntiset voisi kasata yhteen putkeen ja syventyä sitten kunnolla kirjoittamiseen.

Täytyy myös muistaa, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Haluan juosta, tehdä töitä, syödä hyvin ja terveellisesti, viettää aikaa ystävien kanssa... enkä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoittamassa. Muuta tehdessä aivot saavat lepoa ja virkeänä luova olotilakin on helpompi saavuttaa. Taukojen pitäminen kirjoittamisesta voi siis itse asiassa olla hyväkin juttu.

Otan siis haasteen vastaan ja kokeilen, toimisiko tauotus- ja rytmitystaktiikka minulle paremmin. Toivottavasti näin pääsen siitä jatkuvasta syyllisyyden tunteesta, etten koskaan ehdi tehdä mitään tarpeeksi.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Syksyn tavoitteet

Syksy on alkanut kiireisesti, eikä aikaa kirjoittamiselle ole ollut niin paljon, kuin olisin halunnut. Samaan aikaan on kuitenkin monta projektia, joita haluaisin viedä eteenpäin. 

Kaikelle ei ole aikaa. Siksi olen päättänyt tänä syksynä keskittyä kahteen tekstiin: 30 jälkeen 30 ja Laakson poika, Aavan tyttö. Ne ovat sopivan erilaisia, eli kun toiseen kyllästyy, voi virkistäytyä välillä eri maailmassa. Näistä teksteistä teen myös kirjoittamisen opintojen tekstikokoelman sekä genreen harjaantumisen kurssit, joten niistä on luvassa myös 15 op. Joskus hyvin pitkän ajan kuluttua vasta, tosin...



Laakson poika, Aavan tyttö on kirjoitettu nyt kertaalleen läpi. (Wattpadilla siitä voi lukea pari ensimmäistä, jo vanhentunutta lukua.) Teksti on vielä luuranko ja kaipaa paljon lihottamista ja lisäkehittämistä. Pidän kovin sen suomalaismytologisesta maisemasta ja myyttisestä maailmasta, johon se sijoittuu. Alkuperäinen rakkaustarina on tällä hetkellä kysymysmerkki, koska tarina on siirtynyt kertomaan enemmän erilaisuuden kohtaamisesta ja vallasta. Mietin myös, kuinka monta kertojaa tarinalla voi olla, että lukija ehtii riittävästi tutustua kaikkiin. Haluan säilyttää monta näkökulmaa, koska tarina ei ole yksioikoinen.
Seuraavaksi teksti lähtee luettavaksi ohjaajalle ja vertaispalautteen antajille. Jännä kuulla, mitä mieltä he ovat!

30 jälkeen 30 on ollut kesän jälkeen tauolla. Lukurakenne ja tarina ovat mielessäni valmiina, mutteivät vielä täysin kirjoitettuina. Syvennyn tekstiin paremmin, kunhan saan Laakson pojan, Aavan tytön eteenpäin.

Tämän tekstin suhteen  motivaatio-ongelmia aiheuttaa välillä tieto siitä, että 30-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi omakustanteena, eli tilausta suomalaiselle viihteelle ei välttämättä ole. Oma suhtautumiseni naisille suunnattuun viihteeseen on enemmän positiivinen kuin negatiivinen, mutta helpon ja kevyen kirjoittaminen ei siitä huolimatta ole aina niin helppoa ja kevyttä...


30 jälkeen 30 on jatko-osa 30 ennen 30:lle

En myöskään ole vielä täysin saanut kiinni, mistä 30 jälkeen 30  kertoo. Sinkkuudesta, ikäkriisistä ja oman paikan etsimisestä tietenkin, mutta mikä on juuri tämän romaanin juju? Tällä hetkellä tarina leviää liian moneen suuntaan.

Näiden lisäksi olen aikeissa suorittaa jouluun mennessä viimeisen kirjoittamisen opintojen teoriakurssin. Jäljellä on enää Tietokirjoittamisen kurssi (5 op). Jännä juttu, että tämä kurssi on jäänyt viimeiseksi... Aloitin kyllä runokurssilla siksi, että se tuntui vaikeimmalta, mutta tietokirjoittaminenkaan ei toistaiseksi ole vielä inspiroinut. 

Tosin olisi minulla muutama idea tietokirjaksikin, mutta ne ovat työpöydän pinossa viimeisinä. Toivon mukaan työpöytä hieman kevenee syksyn aikana, että saan sinne tilaa uusille projekteille!

torstai 31. elokuuta 2017

Elokuun kirjavinkki: Keskivaikea vuosi

Tunnustan. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi olisi jäänyt tässä kuussa väliin, jos jotain muuta olisi juuri sillä hetkellä ollut tarjolla luettavaksi. Olin kylläkin ollut pitkään kiinnostunut kirjasta ja laittanut sen lukulistalleni jo pelkästään sen takia, että olen pitänyt Vanhatalon tuotannosta sekä vakavammassa että viihteellisemmässä roolissa. En silti ollut kovin innokkaasti etsimässä juuri tätä kirjaa käsiini. Ajattelin, ettei kirja, joka käsittelee masennusta, voi olla mitään muuta kuin masentava, joten siirsin lukemista aina eteenpäin.

Alkukuusta olin kuitenkin Helmetin e-kirjaston varassa ja Keskivaikea vuosi tuli vastaan. Tartuin kirjaan ja huomasin hyvin nopeasti olleeni väärässä. Keskivaikea vuosi ei ole ollenkaan masentavaa luettavaa, vaan sujuvasti kirjoitettua, mukaansatempaavaa tekstiä. Yllättävää on myös se, miten paljon huumoria masennuskirjaan mahtuu. 

Vanhatalo käy kirjassa läpi elämäänsä masennusdiagnoosin jälkeen sekä pohtii syitä, jotka veivät masennukseen. Kirjaa kirjoittaessaan hän ei vielä tiedä, miten kirja päättyy, mutta hän etsii aktiivisesti tietä kohti parempaa. Vanhatalo kuvaa, miltä masennus tuntuu, miten se vie voimat ja miten paljon se aiheuttaa syyllisyyttä. Vaikka kirja on omaelämäkerrallinen, se ei jää vain yhden ihmisen tarinaksi, vaan kasvaa kaunokirjalliseksi kuvaukseksi tärkeästä aiheesta. 

Kirjaan mahtuu myös paljon muuta kuin masennusta. Vanhatalo kirjoittaa perheestään, introvertin elämästä, kirjailijan työstä ja talon remontista. Vaikka Vanhatalo kirjoittaa hyvin henkilökohtaisistakin asioista, ei kirjan viehätys perustu siihen, että pääsee tirkistelemään kirjailijan yksityiselämää. Kirja kiinnostaa, koska sen ajatukset nousevat yleisemmälle tasolle ja antavat lukijallekin aihetta ajatella.

Itseäni kirjassa koskettivat eniten kuvaukset introvertin elämästä. Vaikka Vanhatalo ei asetukaan kirjassa terapeutin rooliin eikä anna valmiita vastauksia mihinkään, on silti merkityksellistä, että hän löytää sanat niille tunteille ja tilanteille, joista monet introvertit mieluiten vaikenevat. Vanhatalo on mielestäni tehnyt hienoa työtä myös muuten nostaessaan esille introverttien näkökulman maailmaan uusillakin tavoilla. Esimerkiksi viihderomaani Kevyesti kipsissä päähenkilö on introvertti.

Voisin suositella Keskivaikeaa vuotta monellekin. Masennuksen kokeneille tietenkin, mutta myös kirjailijoille, introverteille, äideille ja ylipäätään ihmismielestä kiinnostuneille. Kirjasta löytyy niin monelle jotain osuvaa, ettei ihme, että se on parhaillaan Helmet-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.


Kuva S&S:n sivuilta