tiistai 22. toukokuuta 2018

Kuinka kirja syntyy 10: Jumi-jumi-jumittaa

 Joskus kuvittelin, että kirjan kirjoittaminen tapahtuisi niin, että saisin idean ja sitten kirjoittaisin sen ylös. Seuraisin vain tarinan muodostamaan siistiä ja selvää polkua alusta loppuun.

Sittemmin olen tajunnut, ettei sitä polkua ole, ennen kuin sen joku raivaa rämeikön keskelle. Ja se tuntuu olevan aika tuskaista ja hidasta hommaa. Olen raivannut tarinaani jo sellaisen polkuviidakon, etten enää itsekään tiedä, minne olen menossa. 


Laakson poika, Aavan tyttö on ollut viimeiset viikot aikamoisessa totaalijumissa. Viimeisen palautteen jälkeen olen ollut varma lähinnä siitä, että tekstille pitää tehdä jotain.

Sitä en sitten tiedäkään, mitä se jotain on.

Ensimmäinen ongelma on se, ettei Laakson poika, Aavan tyttö enää ole Laakson poika, Aavan tyttö. Nimi on pakko muuttaa, koska se ei enää kerro Laakson pojasta ja Aavan tytöstä. Alkuperäinen rakkaustarina jäi ensin sivurooliin tarinassa, sitten katosi kokonaan. Nimestä on tullut palautetta jo useammalta taholta, mutta kun teksti on ollut sen niminen jo kohta kymmenen vuotta, olen taistellut tätä muutosta vastaan viimeiseen asti.

Eikä vähiten sen takia, ettei ole aavistustakaan, mitä sen tilalle voisi tulla.

Sitä paitsi alkuperäisestä rakkaustarinasta luopuminen tarkoittaa, että joudun luopumaan myös alkuperäisestä ideastani. Siitähän kaikki lähti, vahvasta soturitytöstä suutelemassa vaaleaa, pientä poikaa! Mitä järkeä tätä on kirjoittaa, jos sitä ei tulekaan tekstiin? 

Toinen iso ongelma on se, että tarinalla on liikaa kertojia. Polkuja kulkee liian monta rinnakkain. Mutta kun en haluaisi luopua yhdestäkään hahmostani! Välillä yritän ovelasti keksiä perusteita, miksi kaikki tulisi säilyttää, ja välillä yritän epätoivoisesti arpoa, kenet darlingseistani suostuisin tappamaan. Tai nyt ainakin jättämään sivurooliin.

Enkä ainakaan suostu enää luopumaan Pajusta, Laakson pojastani, kun olen jo luopunut hänen rakkaustarinastaan. Vaikka luulisi, että luopuisin hänestä ilomielin, hän kun on ollut kaikista hahmoista minulle ongelmallisin. En vain saa hänestä kiinni! Eivätkä saa sitten lukijatkaan palautteen perusteella. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että hän on tärkeä. Mutta miten?

Viimeiset illat olen siis vain availlut teksti- ja muistiinpanotiedostoja ja tuijotellut niitä. Tehnyt muutoksen, peruuttanut sen saman tien. Tämän epätoivon keskellä on ihan turhaa vakuutella itselleen, että ratkaisu löytyy kyllä. Että huonoja päiviä on jokaisella. Kun. Tämä. Teksti. Ei. Vain. Edisty. 

Huoh. Pitäisiköhän keksiä joku vähän helpompi harrastus? 

* * *

Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.


tiistai 8. toukokuuta 2018

Satoa ja siemeniä

Valmis on vaikea tavoite. Ensin sitä ei saa kiinni millään. Ja kun saa, melkein toivoo, ettei olisi saanut.

Olen kipuillut 30 jälkeen 30:n valmiusasteen kanssa jo pitkään. Teksti tuntui valmiilta jo helmikuussa, mutta sitten aloitin vielä viimeisen revohkan, jossa karsin reippaasti ja möyhentelin tekstin vielä kertaalleen uuteen muotoonsa.

Ensimmäistä kertaa minusta tuntuu nyt, että teksti on valmis.

Viimeisiä lukuja viilatessani tunsin vielä suurta iloa. Siitä, kun teksti oli nupullaan ja lähti kasvattamaan varttaan, on ties kuinka tolkuttoman kauan. Oksia on katkottu, haaroja leikattu, kauneimpia kukkasia varjeltu. Viimeinkin teksti seisoo oman vartensa varassa, suorana ja ylpeänä! Sadonkorjuun aika, kustantamoihin vain! 

Mutta kun laitoin viimeisen pisteen paikalleen, iski hirvittävä tyhjyys.

Ensinnäkin tästä eteenpäin mikään ei enää ole minun käsissäni. Minusta tämä teksti on hyvä ja minulle se on tärkeä. Mutta kiinnostaako se ketään muuta? Löytyykö juuri se oikea kustannustoimittaja, joka siitä innostuu, ja juuri se oikea markkinarako, johon kustantamon kannattaa yrittää? Ja jos ei, menikö kaikki tämä aika ja energia jollain tavalla hukkaan? Onko palkkana kaikesta kasa kuihtuneita unelmia, jotka eivät koskaan saaneet kasvaa täyteen mittaansa?

Toisekseen en tiedä, mitä tekisin tästä eteenpäin.

Tekstejä on kyllä, mutta tuntuu, että tällä hetkellä olen niin kaikkeni antanut, niin tyhjä, ettei ole mitään annettavaa yhdellekään tekstille. Ei huvita aloittaa uutta. Jo pelkästään sen takia, että on ihan vähän liian tuoreessa muistissa, miten järkyttävän rankka urakka romaanimittaisen tekstin kasvattaminen on. 

Olen tässä muutaman päivän tuntenut syyllisyyttä siitä, etten ole kirjoittanut, en sitten riviäkään. Mutta sitten päätin, että olen nyt ansainnut pienen loman. Kyllä, aion nyt levätä. Annan pölyn laskeutua. Istuttelen siemeniä ja odottelen, mikä niistä lähtee kasvattamaan vartta.

Myös siis ihan konkreettisesti, koska sain tänä keväänä viljelypalstan, jolla olen mönkinyt ja möyrinyt ja aloittanut uhmakkaan eloonjäämistaistelun rikkakasveja vastaan. Enpä muista, milloin viimeksi olisin tehnyt kovin intensiivisesti muuta kun kirjoittamista. Luulen, että voi tehdä ihan hyvää välillä pistää nenäänsä ulkomaailman puolelle. 

Ehkä sitten kuitenkin iloitsen eniten, vaikka haikea olenkin. Yksi aikakausi loppuu minun elämässäni - ja Elinan. Jatko onkin sitten tuulista ja auringosta kiinni. 

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Huhtikuun kirjavinkki: Orjattaresi

Antaisit niiden pysyä turvassa, jotka ovat turvassa. Et antaisi heidän kärsiä liikaa. Jos heidän pitää kuolla niin tekisit sen nopeasti. Voisit vaikka järjestää heille jonkinlaisen Taivaankin. Juuri siihenhän me Sinua tarvitsemme. Helvetin me osaamme rakentaa itsekin.

Margaret Atwoodin Orjattaresi (The Handmaid's Tale) on ilmestynyt jo 1980-luvulla, mutta on edelleen ajankohtainen. Atwood tekee pelottavan helpoksi uskoa yhteiskuntaan, jossa naiset on alistettu  kotiapulaisten ja synnyttäjien rooliin. 

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa uskonnolliset fanaatikot ovat ottaneet vallan. Miehet hallitsevat, naiset tottelevat. Rikoksistaan tuomitut ripustetaan ruumiina roikkumaan muurille. 

Naisilta on viety oikeus perheeseen ja työhön. Hedelmällisistä naisista on tehty orjattaria, jotka synnyttävät lapsia rikkaimpiin perheisiin. Päähenkilö on määrätty orjattareksi kapteenille. Kun kapteeni kutsuu naisen yksityistapaamiseen, alkaa selvitä, etteivät asiat ole millään tasolla aivan sitä, miltä ne ulos näyttävät. 

Pelottavaa kirjassa on oikeastaan se, että se voisi olla totta niin monellakin eri tasolla. Atwood itse huomauttaa tässä HS:n jutussa, ettei kirjassa tapahdu mitään, mitä ei olisi jo jossain päin maailmaa tapahtunut. Väkivaltaa, alistamista ja oikeuksien riistoa perustellaan orjattarenkin diktatuurissa kovin kauniilla ja ylevillä puheilla. Väitetään jopa, että naisilla ovat nyt asiat paremmin - tässä maailmassa naisia ei ahdistella kaduilla, heitä ei alisteta ulkonäköpaineiden alle eikä raiskata väkivaltaisesti (entisen maailman kriteerien mukaan).

Parempi ei koskaan ole parempaa kaikille, hän sanoo. - Joillekuille se on aina pahempaa.

Atwoodin luoman maailman tunnelma saa pidättämään henkeä. Lyhyet lauseet ja painavat kielikuvat luovat pakokauhun tunnetta sekä ahtaan paikan kammoa. Väkivaltaa on kirjassa rivien välissä paljonkin, mutta sitä ei kuvata yksityiskohtaisesti. Paljon jätetään lukijan pään sisään ja oman mielikuvituksen varaan. Tämä on minusta oikeasti pelottavampaa sen lisäksi, että se on tyylikäs ratkaisu. Yksityiskohtaiset väkivallan kuvaukset eivät tuo minulle mitään lisää lukuelämykseen, päinvastoin, ne saattavat julmuudellaan ja raakuudellaan tiputtaa minut fiktion maailmasta.

Hyvän suomennoksen harvemmin huomaa, koska se toimii eikä tökkää. Tällä kertaa tulin jostain syystä jo lukiessani kiinnittäneeksi huomiota siihen, miten kaunis teos on myös suomeksi. Matti Kannoston kieli on kaunista ja soljuvaa ja tekee kunniaa kirjan tarinalle. 

Kirjasta on tehty aiemmin elokuva, ja viime vuonna ilmestyi kirjaan pohjautuvan sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Kirja puolestaan on HS:n mukaan noussut myyntilistojen kärkeen Trumpin Yhdysvalloissa.