tiistai 17. lokakuuta 2017

Kuinka kirja syntyy

Tein viime syksynä Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin, ja pohdin sen aikana paljon omaa tapaani kirjoittaa. Silloin olin aika varma omasta tyylistäni, mutta kurssin jälkeen tulin eri tavalla tietoiseksi omasta työskentelytavastani. Seurasin keskustelua eri kirjoitustyyleistä ja -tavoista ja reittejä lopputulokseen näyttää olevan hyvin erilaisia. (Ja tähänkin liittyy ilmeisesti paljon varmoja ja vankkoja mielipiteitä ja käsityksiä siitä, miten asiat pitäisi tehdä.)

Huomaan siis pohtivani edelleen, mitä kaikkia kaikkia vaiheita kirjan syntyprosessiin kuuluu. Mikä on tyypillistä minun tavalleni kirjoittaa ja mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Voisinko nopeuttaa prosessia jotenkin tai välttää joitain virheitä seuraavalla kerralla? Mitä missäkin vaiheessa pitäisi ottaa huomioon?

Pohdinta paisui niin isoksi, että päätin tehdä asiasta pienen tutkimuksen. Aion ruotia blogissani läpi prosessin, jonka aikana (toivottavasti) syntyy valmis käsikirjoitus, alkaen ideasta ja päättyen vähintäänkin kustantamokierrokselle. Käytän esimerkkinä Laakson poika, Aavan tyttö- tarinaa. 

Käsikirjoitus on tällä hetkellä kaukana valmiista, joten en vielä itsekään tiedä, miten tässä lopulta käy, tai milloin saavutan (omasta mielestäni) valmiin. Keskeneräisyys kuitenkin tekee tästä mielenkiintoista. Valmiista käsikirjoituksesta vaiheita on jo vaikea muistaa ja tunnistaa, eikä niitä jaksa enää samalla tavalla pohtia.

Toivottavasti saan tästä myös lisämotivaatiota puuduttavaan muokkausvaiheeseen, sillä se kestäääääää, eikä todellakaan kuulu suosikkeihini luovassa prosessissa...

perjantai 13. lokakuuta 2017

Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota?

Kolmekymppinen ruotsinopettaja kirjoittaa kirjan kolmekymppisestä ruotsinopettajasta. Sekä kirjoittaja että päähenkilö harrastavat kestävyysjuoksua, ovat kissaihmisiä ja asuvat/ovat asuneet pikkukaupungissa. Kysymys kuuluu: Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota? 

Lyhyt vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota.

Pitkä vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota, joka on ehkä hieman tavallista vahvemmin ottanut vaikutteita omasta elämästäni. Se ei kuitenkaan ole omaelämäkerta eikä edes autofiktiota.

Kirjoittaja ottaa aina tekstiinsä vaikutteita itsestään ja elämästään, tietoisesti tai tiedostamatta. Tämän käsikirjoituksen kohdalla otin vaikutteita ensin aika tietoisesti. Kuten olen monessa yhteydessä jo aiemmin sanonutkin, Elina oli alun perin alter egoni. (Myös oikeassa elämässä, esittelin joskus nuorempana itseni Elinaksi baarireissuilla.) Kun aloin kirjoittaa Elinan seikkailuja, kirjoitin vain ja ainoastaan itselleni, enkä uskonut näyttäväni tekstiä kenellekään. Tarkoituksena oli tehdä sariitia sekä omasta elämästäni että naisten viihdekirjallisuudesta. 

Ensimmäisestä tekstiversiosta on kuitenkin vuosien ja lukemattomien uudelleen kirjoitusten matka siihen versioon, jonka muut ovat päässeet lukemaan. Versio versiolta tarinasta tuli yhä enemmän fiktiota. Poistin sieltä asioita, jotka olivat merkityksellisiä omassa elämässäni, mutta eivät enää Elinan tarinassa. Lisäsin sinne tapahtumia ja tyyppejä, joihin en ole törmännyt omassa elämässäni. Väritin, yhdistelin, muuttelin ja sekoittelin asioita niin, että lopputulos oli täyttä fiktiota.

Ymmärrän hyvin, miksi tuntuu houkuttelevalta lukea kirjaa kuin se kertoisi elämästäni. On kuitenkin aika turha kuvitella kurkkaavansa minun elämääni kirjan kautta. Kenenkään muun on täysin mahdoton tietää, mikä on ollut faktaa, mikä fiktiota, ja miten ne ovat sekoittuneet. 

Kuinka paljon tekstissä sitten on tällä hetkellä faktaa? Loppujen lopuksi aika vähän, lähinnä jotkut tyypit, tapaukset ja tilanteet. Esimerkiksi oppilaiden kommentteja olen ottanut suoraan oikeasta elämästä. Olen myös ollut oikeastikin nettitreffeillä, jonne saapui profiilikuvan ottamishetken jälkeen kaljuuntunut mies. Olen taistellut auton konepellin kanssa (tosin ihan yksin).

Kukaan tekstin henkilöistä ei vastaa ketään oikeasti olemassa olevaa henkilöä. Heistä löytyy kyllä tietynlaisia tyyppejä, joita esiintyy oikeassakin (koulu)maailmassa. Esimerkiksi Kuisman Sepon ja Mäkelän Karin kaltaisia, pitkään virassa olleita miesopettajia löytyy varmasti jokaisesta opettajainhuoneesta. Jokaisesta peruskoululuokasta löytynee myös oma nenäkäs brookensa ja adhd:sta kärsiviä rikardoja ja lorenzoja.  Ja kenelläpä pitkään sinkkuna olleella ei olisi omaa kalleaan?

Ehkä vähiten yhteistä totuutta on yllättäen minulla ja Elinalla. Meillä on sama ammatti, samoja harrastuksia ja samoja kokemuksia, mutta itse ajattelen, että päähenkilöni on negatiivini. Elina jaksaa bilettää ja juhlia, minä en useinkaan lähde kotisohvalta. Elina suhtautuu työhönsä välillä melko huolettomasti, minä liiankin tunnollisesti. Elinalle miehen löytäminen on yksi elämän tärkeimmistä asioista, minä taas viihdyn vähän liiankin hyvin yksin. Olen ehkä jopa tiedostamatta antanut Elinalle ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Hän on paljon minua rennompi, rohkeampi, tunteikkaampi, sosiaalisempi ja luottavaisempi. Hänen elämänsä on arjen kommellusten takia paljon hauskempaa ja ennen kaikkea hänellä on säilynyt kaksi bestistä, joiden kanssa hän edelleen voi jakaa kaiken.

Tässä vaiheessa tiedän jo, että 30 jälkeen 30 tulee olemaan vielä selvemmin fiktiota. Ihan ensimmäisessä versiossa oli samaan tapaan omassa elämässäni sattuneita kommelluksia, mutta tekstiä työstäessäni olen päätynyt poistamaan melkein ne kaikki. Ne eivät vain kuulu siihen tarinaan, jonka nyt haluan kertoa. Ne eivät ole Elinan tarinaa, vaan minun. Tämäkin kertoo siitä, etten nykyisin näe välillämme mitään yhteyttä.

Tai no, näen, että meillä on erikoislaatuinen kirjoittajan ja päähenkilön välinen suhde. Olen saanut katsoa, kuinka alter egoni on kasvanut täysimittaiseksi, omilla jaloillaan seisovaksi sankarittareksi. Minulla ja Elinalla on ollut aika vaiheikas matka yhdessä. Olemme kokeneet ja kokeilleet kaikenlaista yhdessä, ja oppineet koko ajan toisiltamme uutta. 

Parasta on ehkä se, että monet muut (minulle tuntemattomatkin ihmiset) ovat myös pitäneet Elinasta ja Elinan tarinasta. Sekin kertoo siitä, että fiktio toimii - takana olevilla faktoilla ei ole merkitystä silloin, kun niistä on luotu uusi,uskottava maailma.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Syyskuun kirjavinkki: Joka hetki olemme yhä elossa

Kuva: S&S

Kun luin HS:n artikkelin Tom Malmquistista ja hänen kirjastaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S), en todellakaan halunnut lukea kirjaa. Olisi jo riittävän surullista, että kirja kertoo nuoren naisen kuolemasta, mutta sen lisäksi nainen on vielä raskaana ja kaiken päälle tarina on vielä tosi. Malmquistista tuli oikeassakin elämässä samaan aikaan isä ja leski.

Toisen ihmisen surusta kertoviin kirjoihin on ylipäätään vaikea suhtautua. Ne ovat kirjoittajalleen tietenkin tärkeitä, mutta lukijana joutuu miettimään, miksi haluaa lukea toisen henkilökohtaisesta kivusta. Kun tällaisen kirjan ottaa käsiinsä, tietää takuulla liikuttuvansa. Onko tällaisista tragedioista lukeminen vähän kuin surupornoa?

Tämän kirjan kohdalla ei voi puhua surupornosta. Tietenkin kirja liikuttaa, mutta se on paljon enemmän kuin yksittäisen ihmisen kuvaus yksittäisestä surusta. Se on kuvaus ajasta ja elämästä, ihmisenä olemisesta ja lopulta kuolemisesta.

Malmquist ei nimittäin sorru mässäilemään tapahtumilla. Ne ovat riittävän traagisia, että riittää, että hän kuvailee niitä melko neutraalillakin tyylillä. Lisäksi kirjan Tom on sekaisin ja käyttäytyy välillä huonostikin. Suru tai kuolema eivät tee Tomista välttämättä parempaa tai hienompaa ihmistä, eikä hän koe suurta valaistumista Karinin kuoleman jälkeen. Hän elää ja suree tavallaan, eikä rakenna itsestään sen enempää marttyyria kuin kiiltokuvaakaan.

Malmquist sanoo HS:n haastattelussa, että vaikeinta oli olla glorifioimatta kuollutta puolisoa Karinia. Karinissakin on omat virheensä, omat pelkonsa ja omat traumansa. Siksi hän on inhimillinen. Myöskään Tomin ja Karinin suhde ei ole täydellinen, he riitelevät ihan tavallisista asioista ja miettivät raha-asioita. Siitä huolimatta rakkaus heidän välillään on aitoa ja oikeaa.

Yksi hienoista kohdista kirjassa on se, kun Tomin äiti murtuu Tomin isän kuollessa ja miettii, miten pärjää ilman tätä. Leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tom joutuu lohduttamaan äitiään, joka on on saanut elää pitkän, yhteisen elämän kumppaninsa kanssa ja kasvattaa lapsen tämän kanssa. Eikä äidin suru silti ole yhtään vähäisempi suru.

Kuolemaan syntyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Karinin ruumis viedään, eikä Tom pääse antamaan sille jäähyväissuudelmaa. Kuolema on täysin ulkoistettu ja viety pois kansalaisten ulottuvilta, siitä on tehty siisti ja samaan aikaan abstrakti. Siltikään siihen ei osata suhtautua viranomaisten papereissa ja pykälissä. Tomilla on vaikeuksia saada lapsensa huoltajuutta, koska hän ja Karin eivät olleet naimisissa, eikä kuollut äiti voi allekirjoittaa papereita.

Vaikka kirja kertoo kuolemasta, hienointa siinä on kuitenkin se, miten se kuvaa elämää. Jokaisessa hetkessä on omat murheensa ja ilonsa, jokainen hetki loppuu aikanaan eikä koskaan tiedä, mikä hetki lopulta nousee merkitykselliseksi heille, jotka elävät vielä kuoleman jälkeenkin.