keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Kuinka kirja syntyy 6: Palaute

Kirjoittaja tarvitsee palautetta. Tätä toistavat kirjailijat ja kirjoittamisen oppaat kerta toisensa jälkeen. Kirjoittamisen opinnoissa kannustetaan hankkiutumaan toisten kirjoittajien seuraan ja vertaispalautteen saaminen olikin itselleni yksi tärkeimmistä syistä aloittaa kirjoittamisen opinnot. 

Monelle kirjoittajalle tuntuu olevan toisaalta yhteistä se, että omia tekstejä on vaikea näyttää toisille. Tunnistan tämän itsestäni täysin. Pitkään pidin tekstejäni pöytälaatikossa ja halusin näyttää niitä vasta sitten, kun ne olisivat valmiita. Nyt tajuan ajatteluni ristiriitaisuuden: valmista ei voi tulla ilman palautetta. Olen myös huomannut, että omasta mielestä valmiista tekstistä on paljon vaikeampi ottaa palautetta vastaan. Mitä pidempään tekstin parissa on nyhertänyt, sen haluttomampi sen suhteen on tekemään suuria muutoksia.

En tunne ketään toista kirjoittavaa ihmistä, joten minulla on ollut vaikeuksia löytää beta-lukijoita. En ole kovin sosiaalinen ja uusien kontaktien luominen ei ole minulle helppoa. Siskot ja kaveritkin lukevat välillä tekstejäni, mutta ongelmana on monesti se, etteivät he osaa antaa samalla lailla jäsentynyttä ja yksityiskohtaista palautetta kuin esimerkiksi kirjoittamisen opettajat.

Jos siis olisit halukas antamaan tekstistäni vertaispalautetta, olethan yhteydessä! Minä voin vastapalvelukseksi kommentoida sinun tekstejäsi.  

Onneksi tällä kertaa olin onnekkaassa asemassa, ja sain tehdä Laakson poikaa, Aavan tyttöä osana kirjoittamisen opintoja, ja sain Genreen harjaantumisen A-osion päätteeksi palautetta Katri Alatalolta.

Viimeistään Katrin palautetta lukiessani ymmärsin, miten ehdottoman tärkeää palaute on. Moni kohta palautteessa oli itsestäänselvä ja olin aivan samaa mieltä korjausehdotuksista, mutta tarvitsin toisen kirjoittajan osoittamaan minulle kohdat, jotka tarvitsivat korjausta. Omalle tekstilleen sokeutuu niin täysin!


Palaute auttaa valitsemaan - ja löytämään- oikean polun

Palautteen kautta sain jumiin menneet ajatukset nirksautettua uuteen näkökulmaan. Tajusin, että teksti tarvitsee päähenkilöitä, vaikka näkökulmia saakin olla monta. Huomasin, etten ollut vielä lainkaan kuvaillut, miltä Laaksossa ja Aavalla näyttää. Moni yksityiskohta ja juonenkäänne jäi perustelematta ja selittämättä. 

Olin kirjoittanut tekstiä niin, että siitä saattoi löytää useita eri teemoja ja useita eri polkuja. Se oli sillisalaatti, josta piti poimia tärkeimmät elementit ja keskittyä niihin. Se tarkoitti myös, että piti luopua hyvistäkin ideoista ja kohtauksista, jos ne vain eivät sopineet kokonaisuuteen.

Olin siis tullut vaiheeseen, kun kaikki ei enää ollut mahdollista. Sen jälkeen olikin aika tehdä ratkaisuja

tiistai 13. helmikuuta 2018

Kuinka kirja syntyy 5: Leikkaa, liimaa lukurakenne

Monien kirjoitusoppaiden mukaan suunnittelussa on paras lähteä isoista linjauksista kohti pienempiä. On tärkeää ensin miettiä, mikä on tekstin teema ja mikä on tekstin pääjuonen kaari. Apuna voi käyttää apuna esimerkiksi klassista sankarin matkan kaavaa. Tämä auttaa tekemään ratkaisuja sen suhteen, mitä otetaan mukaan, mitä jätetään pois ja mihin teksti painottuu.


Heroesjourney
Yksi tulkinta sankarin matkasta
Kuva: Wikimedia Commons
Isompien valintojen jälkeen tekstiä voi alkaa pilkkoa lukuihin. Teksti oli minulla aluksi vain otsikoita, joiden alle oli  kopioitu-leikattu-liimattu jo olemassa olevia pätkiä, ja kirjoitettu muistiinpanoja siitä, mitä missäkin luvussa tapahtuu. Pahimmillaan yhden luvun alla luki vain parilla lauseella, mitä haluaisin, että luvussa tapahtuu, ja sitten jouduinkin miettimään, miten se tapahtuu. Parhaimmillaan sain kokonaisia lukuja kertaalleen kirjoitettuina. 

Koko teksti tarvitsi huomattavaa muokkausta. Tässä vaiheessa en vielä kiinnittänyt huomiota tekstin yksityiskohtiin enkä pyrkinyt tuottamaan kovin kauniita lauseita. En edes tavoitellut tekstin lopullista muotoa. Tarkoitukseni oli vain ja ainoastaan luoda tekstin luuranko, sen muoto ja tukiranka. Tekstiä ei edes kannata kirjoittaa kovin valmiiksi, koska sitä joutuu koko ajan muokkaamaan edestakaisin. Yhden luvun muutos johtaa väistämättä muutoksiin toisissa luvuissa. Esimerkiksi henkilöiden ratkaisut eivät voi ilmestyä tyhjästä, vaan kaiken pitää olla lukijalle aiemmissa luvuissa perusteltu. (Ja mielellään vielä niin, ettei lukija tajua kirjoittajan johdattavan häntä kohti kyseistä lopputulosta.) Jos vaikka haluan, että henkilöt a ja b suutelevat, on jonkinlaista kiinnostusta (tai muuta motivaatiota) täytynyt ilmetä jo aiemmin tekstissä.

Jokaisella luvulla on oma ideansa ja tehtävänsä, ja jokaisen luvun täytyy asettua kokonaisuuteen oikealle paikalle. Parasta on tietysti, jos samassa luvussa onnistuu edistämään montaa juonen kannalta oleellista asiaa, saattamaan päätökseen jonkin jutun ja samalla hieman aloittelemaan vaivihkaa uutta.

Taustatutkimus, tekstin suunnittelu ja sen kirjoittaminen kulkivat minulla käsi kädessä. Alkuun taustatutkimus ja inspiraation hakeminen painottuivat, mutta mitä pidemmälle teksti eteni, sitä enemmän aloin kirjoittaa tutkimuksen ja suunnittelun pohjalta. Kirjoittaminen oli myös tutkimista, 
mitä mieltä henkilöhahmoni olivat tapahtumista. Välillä lopputuloksena oli yleislakko, välillä henkilöt lähtivät omille teilleen ja keksivät minua parempia ratkaisuja. Laakson Pihlaja ei vain suostunut sivurooliin, vaan otti tekstistä päähenkilön paikan. Kaksi henkilöä rakastui toisiinsa, vaikkei ollut tarkoitus. Toista paria taas en saanut pysymään yhdessä, vaikka olisin tahtonut.

Tämä vaihe oli pitkä ja tuskallinen. Kun ensimmäinen hallittu versio lopulta valmistui kesän lopulla useiden kirjoitusviikkojen jälkeen, tuntui se minusta ihmeeltä. Päänsisäinen, paikoin hyvinkin sekava tarina oli ensimmäistä kertaa hahmottunut muotoonsa. Toki teksti oli luurankomainen, mutta ensimmäistä kertaa joku toinenkin voisi lukea sen, ja saada jonkun käsityksen siitä, millainen tekstistä vielä tulee.

Tässä vaiheessa päätin pitää hieman taukoa ja ottaa etäisyyttä tekstiin, sekä pyytää siitä palautetta. 

* * *
Ajattelin ottaa selvää, kuinka kirja syntyy. Seuraan tässä blogitekstisarjassani yhden käsikirjoituksen matkaa kohti valmista käsikirjoitusta. Vielä en tiedä itsekään, kuinka matka päättyy.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Valmis on ruma sana

Sanasta valmis on tullut minulle kirosana. Se on tavoite, joka lipeää käsistä heti, kun sen hetken kuvittelee näkevänsä jossain suoran päässä. 30 jälkeen 30 tuntuu tällä hetkellä valmiilta. Tai ehkä olen vain kyllästynyt siihen. En minä tiedä. 


Versioita on
ainakin kertynyt
kansioon...
(nyt menossa 5.4)

Kirjan kirjoittaminen on ihan liian pitkä prosessi. Olen tullut siihen tulokseen, että itsepetos on ainoa tapa saada valmista. Siksipä vakuuttelen itselleni koko ajan, että teksti kyllä valmistuu, kun vain teen joka päivä jotain (vaikka todellisuudessa olen päiväkausia hionut yhtä ja samaa sivua). Sitä paitsi muokkaaminenhan voi lähteä sujumaan todella nopeasti jonkin yllättävän inspiraation vallassa (vaikka en tiedäkään, missä ihmeessä tälle inspiraatiolle on tilaa, kun töissäkin pitää käydä). Mistä sen tietää, ensi viikolla voi olla jo valmista (vaikken ole vielä kirjoittanut viimeisiä lukuja edes ensimmäistä kertaa). 

Itsepetoksen avulla saa itsensä töihin. Mutta mistä tietää, ettei koko homma ole itsepetosta? Että tässä on jotain? Että kun olen vuosia käyttänyt tähän, jotain toista kiinnostaa käyttää omasta elämästään muutama tunti sen lukemiseen? Olisiko sittenkin järkevämpi  käyttää aikansa johonkin, josta varmasti joskus tulee valmista?

Tässä syy, miksi kirjoitan tätä blogia. Olen pohtinut tätä asiaa ennenkin (täällä). Muistan, että tällaista on ollut aiemminkin, joten tämä saattaa olla jopa normaali vaihe valmistumisprosessia. Olen selvinnyt tästä jo kerran. Tälläkin kertaa jossain vaiheessa tulee piste, kun olen varma siitä, että teksti on valmis. Tai minulla ei ainakaan ole sille enää mitään annettavaa.

Aiemmasta oppineena olen (hieman vastahakoisesti) opetellut luovuttamaan tekstiä muiden käsiin jo, ennen kuin se on omasta mielestäni täysin valmis. Koska muiden palaute on järjettömän arvokasta. Vasta muiden silmät voivat lopulta kertoa, milloin teksti on valmis. Itse sokeutuu omalle tekstilleen väistämättä.

Ehkä siis on aika pitää pientä taukoa ja vielä kerran palata tekstin pariin. Mistäs sitä tietää miten pian (ehkä jo ensi vuonna) lukijatkin pääsevät Elinan kanssa Pariisiin?