keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Pettävällä maalla

I
Elokuu. Pakkaan proosareppuni ja lähden matkalle tuntemattomaan. Olen kyllä joskus kurkistellut rajan yli. Runouden puolella näyttää oudon kauniilta, mutta sumuiselta. Jännittää. Olen tottunut liikkumaan vain proosan maaperällä, selkeästi viitoitetuilla teillä.

Rajalla kasvaa mättäitä. Astun peremmälle, mutta uppoan heti suohon. Taidan jäädä saappaasta kiinni, ennen kuin pääsen pidemmälle. Näen sumun keskellä baskeripään, joka kulkee koiransa kanssa.  Ehkä hän voi auttaa minua? Hei, mitä nämä mättäät oikein ovat? minä kysyn. Mies loikkii paikalle, ja katsoo minua vinosti. Ei kysymys ole siitä, että mitä vaan miten, hän sanoo. Esimerkiksi näin. Anna kun minä autan. Baskeripää auttaa minut ylös suosta.

Hän onkin ihan mukava, ehdin ajatella, ennen kuin hän kaataa minut saman tien allikkoon. Hei! Mitä auttamista tämä nyt oikein on? minä huudan, mutta runoilija on jo lähtenyt juoksemaan karkuun lähteneen koiran perään. Hän kääntää minulle selkänsä, loikkii pakoon, ja jättää minut yksin selvittämään sotkujaan.

Suututtaa, ettei hän voi edes selittää. Huudan hänen peräänsä. Voitko edes kertoa, miten täällä on tarkoitus liikkua? Tämä runous on yhtä risukkoa ja rämeikköä, eikä sumussa näe mitään! Jostain kaukaa kuuluu vastaus: Minähän sanoin jo, ei mitä vaan miten!


II
Pimeässä. En näe enää proosan rajalle. Otan proosarepusta taskulampun, mutta se valaisee vain hieman. Luulen tunnistavani puut, mutta kun katson niitä tarkemmin, ne ovatkin Haavikon puutarha. Niiden juurella on palapelin palanen.

Katson taivaalle, siellä riippuu alakuloinen, kulahtanut kuu. Älä vain minua katso, minä en voi auttaa! Minusta ei ole kohta enää mitään jäljellä! se huutaa minulle ja kääntää selkänsä. Lammikossa ui joutsen, mutta kun lähestyn sitä, se onkin vain pahvinen palapelin palanen, jonka takaa löytyy Suomen kartta. Seuraavaksi Näsinneulan sisältä löytyy kokonainen Tampere, jonne Rakkaus kävelee käsi kädessä Vihan kanssa. Niiden sydämestä versoo kokonainen ihminen.

Runouden maailmassa ei mikään taida olla sitä, miltä se aluksi näyttää. Kokoan matkan varrelta löytyneitä palapelin palasia, mutta joka kerta, kun yritän koota palasista karttaa runouden maasta, tulee kuvasta erilainen. Miten ihmeessä täällä löytää perille?

Baskeripäinen runoilija ilmestyy taas. Hän on keksinyt tavan kesyttää koiransa, hän lyö viidakkorumpua. Rytmi on outo, mutta mukaansatempaava. Alan kulkea sen tahdissa, annan askeleiden viedä. Ainakin olen matkalla, vaikken tiedä, minne olen menossa.



III
Alkulähteellä. Tämä on runouden maan keskus, täältä sen voima lähtee, tänne sen heikkous pakenee. Tässä lähteessä virtaa samaa vettä kuin proosan maassa. Baskeripään koira juoksee juomaan lähteelle. Epäilen sitä, sekin lienee vain kuva. Mutta kun se juo lähteestä, se on edelleen koira, vaikka onkin yhtä aikaa kaikki maailman pienet, isot, karvaiset, karvattomat, mustat ja kaikenkirjavat koirat.

Koira lähtee kohti minua. Huomaan, että koira linkuttaa, ja sen rajat häälyvät. Kummituskoira, ei koskaan kävele suoraan. Se katsoo minua anovasti, ojentaa minulle tassuaan. Avaan proosareppuni, tarjoan eväitäni. Ne ovat kostuneet pilalle, eivät kestä jatkuvaa sumua.

Anna sille merkitys, runoilija kuiskaa korvaani. Nyökkään, ymmärrän. Kuiskaan merkityksen koiran korvaan. Se saa rajat, vaikka yhä linkuttaa.


IV
Paluu. Haaste on suoritettu, lähden kotimatkalle. Takaisinpäin matka tuntuu tutummalta. Annan kuuparan roikkua taivaalla rauhassa. Huomaan, että joutsenen vieressä ui kaloja. Ne iskevät silmää. Ne ovat peitetehtävissä, eivät voi paljastaa sitä vielä, ennen kuin ne pudotetaan oikeaan lampeen.

On helpottavaa palata, mutta haikeudella vilkaisen rajan yli. Minä en voisi elää runon rämeikössä, en kestäisi sanojen painavuutta, en maan pettävyyttä. Mutta kutsun runomaailman kylään luokseni, lupaan tarjota kahvit runoilijalle, ja koiralle luun.

Kotona proosareppuni tuntuu painavammalta. Kun avaan sen, huomaan, että siellä on enemmän eväitä matkan jälkeen.


Teksti on osa runouskurssin oppimispäiväkirjaani.

torstai 22. syyskuuta 2016

Katri Siskon kuukauden kirjavinkki

Videolla David Mitchell kertoo, miksi tämä kirja kannattaisi kuunnella äänikirjana, ja kertoo myös hieman kirjan rakenteesta.

Kun näin tämän kirjan kannen, ei minulla ollut vaihtoehtoja. Tiiliskivi oli pakko viedä kotiin, vaikka tiesin, ettei minulla kyllä ihan oikeasti olisi nyt aikaa lukea 600-sivuista järkälettä englanniksi. 

David Mitchell on ollut suosikkikirjailijani siitä lähtien, kun luin Black Swan Greenin. Pidin todella paljon jo Pilvikartastosta (ehdottomasti luettava kirjana, vaikka elokuvakin on loppua lukuun ottamatta ihan ok), ja Jacob de Zoetin tuhat syksyä oli myös lukukokemus, joka jäi mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. 

Alkuun tuntui, etten päässyt kirjassa eteenpäin, mutta kun Mitchell imaisee mukaansa, ei paluuta ole. Mitchell osaa koukuttaa lukijansa täydellisesti. The Bone Clocks muistuttaa siinä mielessä Pilvikartastoa, että siinäkin liikutaan eri ajoissa eri kertojan silmin, vaikka kerrotaankin tavallaan samaa tarinaa. 

Yritin miettiä, miksi Mitchell on niin loistava. Yksi syy on se, että hänen henkilönsä ovat eläviä. Mitchellin sankarit ovat kaukana täydellisyydestä, ja tämänkin kirjan teemaksi nousee syyllisyys teoistamme. Kirjaa lukiessa ei voi olla itsekin kokematta riipaisevaa tunnetta siitä, ettei itse ole tehnyt enemmän...  

Tämän lisäksi Mitchell tavoittaa loistavasti jokaisen vuosikymmenen hengen, 90-luvun nousukauden ylimielisyyden, 2000-luvun oikeutusta hakevan kahtiajakautuneisuuden, 2010-luvun julkisen itsekeskeisyyden. Vaikka kyseessä on jonkinasteinen fantasiateos, ei tässä kirjassa leikitellä lopulta mielikuvitusmaailmoilla, vaan kuvataan tätä meidän omaamme kivuliaan osuvasti. Kirjassa on kyse ihmisyydestä, siitä mitä me pohjimmiltamme olemme, ja miten vähän ja paljon me omilla valinnoillamme voimme vaikuttaa rakkaidemme ja maailman kohtaloon.

Vaikka kirjan maailmankuva on monin paikoin pessimistinen, on Mitchellin kirjoissa aina toivoa, jotain lämmintä, uskoa tulevaisuuteen. Ja kuten aina Mitchellin lukemisen jälkeen - teos pyörii yhä mielessä. Mitchellin kirjat eivät koskaan lopu viimeiselle sivulle. Siksi onkin sopivaa, että kirjan viimeinen lause on:

For one voyage to begin, another voyage must come to an end, sort of. 

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kesä, kukat ja kuvat

Olen koko päivän odottanut sormet syyhyten, että pääsen muokkailemaan 30 ennen 30:n viimeisiä lukuja. Tuntuu, että töissäkin vain lasken minuutteja siihen, että pääsen kotiin kässärin pariin. Töitä on ja kotitöitä on, joten kirjoittamiselle jää vähän aikaa, ja tuskastuttaa, kun en koko päivää saa viettää kässärini parissa. Päädyn taas kertomaan itselleni valheen: jos minulla olisi enemmän aikaa, kässärini olisi jo paljon pidemmällä!

Mutta. Vielä on tuoreessa muistissa kesä, ja se, miten vähän sain silloin aikaiseksi. Aikaa olisi ollut, mutta söinkin mieluummin jäätelön, katsoin Kauniita ja rohkeita tai kuvailin kukkia. Miksi kirjoittaminen ei silloin maistunut?

Syynä lienee perustavanlaatuinen psykologinen fakta ihmisluonnosta. Nyt, kun aikaa kirjoittamiselle on vähän, on jokainen hetki kässärin parissa luksusta. Se on se pakopaikka, jonka siimeksestä haaveilen töiden tohinassa. Kesällä sen sijaan, kun ei ollut muita velvollisuuksia, kirjoittamisesta tulikin työtä. Ja silloin aloinkin etsiä pakopaikkoja, joiden siimekseen voisin luikkia kirjoittamista pakoon.

Jollain tavalla surullinen tämä ihmisluonto. Haaveilen siitä, että saisin olla kokopäiväinen kirjoittaja, mutta luultavasti siitä ei tulisi yhtään mitään. 

Toisaalta prokrastinoidessa monesti saa aikaiseksi paljon kaikenlaista, keksii uusia ideoita, ainakin rentoutuu. Mukava näitä kukkakuviakin on nyt katsella.