tiistai 17. lokakuuta 2017

Kuinka kirja syntyy

Tein viime syksynä Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin, ja pohdin sen aikana paljon omaa tapaani kirjoittaa. Silloin olin aika varma omasta tyylistäni, mutta kurssin jälkeen tulin eri tavalla tietoiseksi omasta työskentelytavastani. Seurasin keskustelua eri kirjoitustyyleistä ja -tavoista ja reittejä lopputulokseen näyttää olevan hyvin erilaisia. (Ja tähänkin liittyy ilmeisesti paljon varmoja ja vankkoja mielipiteitä ja käsityksiä siitä, miten asiat pitäisi tehdä.)

Huomaan siis pohtivani edelleen, mitä kaikkia kaikkia vaiheita kirjan syntyprosessiin kuuluu. Mikä on tyypillistä minun tavalleni kirjoittaa ja mitkä ovat sen hyvät ja huonot puolet? Voisinko nopeuttaa prosessia jotenkin tai välttää joitain virheitä seuraavalla kerralla? Mitä missäkin vaiheessa pitäisi ottaa huomioon?

Pohdinta paisui niin isoksi, että päätin tehdä asiasta pienen tutkimuksen. Aion ruotia blogissani läpi prosessin, jonka aikana (toivottavasti) syntyy valmis käsikirjoitus, alkaen ideasta ja päättyen vähintäänkin kustantamokierrokselle. Käytän esimerkkinä Laakson poika, Aavan tyttö- tarinaa. 

Käsikirjoitus on tällä hetkellä kaukana valmiista, joten en vielä itsekään tiedä, miten tässä lopulta käy, tai milloin saavutan (omasta mielestäni) valmiin. Keskeneräisyys kuitenkin tekee tästä mielenkiintoista. Valmiista käsikirjoituksesta vaiheita on jo vaikea muistaa ja tunnistaa, eikä niitä jaksa enää samalla tavalla pohtia.

Toivottavasti saan tästä myös lisämotivaatiota puuduttavaan muokkausvaiheeseen, sillä se kestäääääää, eikä todellakaan kuulu suosikkeihini luovassa prosessissa...

perjantai 13. lokakuuta 2017

Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota?

Kolmekymppinen ruotsinopettaja kirjoittaa kirjan kolmekymppisestä ruotsinopettajasta. Sekä kirjoittaja että päähenkilö harrastavat kestävyysjuoksua, ovat kissaihmisiä ja asuvat/ovat asuneet pikkukaupungissa. Kysymys kuuluu: Onko 30 ennen 30 faktaa vai fiktiota? 

Lyhyt vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota.

Pitkä vastaus: 30 ennen 30 on fiktiota, joka on ehkä hieman tavallista vahvemmin ottanut vaikutteita omasta elämästäni. Se ei kuitenkaan ole omaelämäkerta eikä edes autofiktiota.

Kirjoittaja ottaa aina tekstiinsä vaikutteita itsestään ja elämästään, tietoisesti tai tiedostamatta. Tämän käsikirjoituksen kohdalla otin vaikutteita ensin aika tietoisesti. Kuten olen monessa yhteydessä jo aiemmin sanonutkin, Elina oli alun perin alter egoni. (Myös oikeassa elämässä, esittelin joskus nuorempana itseni Elinaksi baarireissuilla.) Kun aloin kirjoittaa Elinan seikkailuja, kirjoitin vain ja ainoastaan itselleni, enkä uskonut näyttäväni tekstiä kenellekään. Tarkoituksena oli tehdä sariitia sekä omasta elämästäni että naisten viihdekirjallisuudesta. 

Ensimmäisestä tekstiversiosta on kuitenkin vuosien ja lukemattomien uudelleen kirjoitusten matka siihen versioon, jonka muut ovat päässeet lukemaan. Versio versiolta tarinasta tuli yhä enemmän fiktiota. Poistin sieltä asioita, jotka olivat merkityksellisiä omassa elämässäni, mutta eivät enää Elinan tarinassa. Lisäsin sinne tapahtumia ja tyyppejä, joihin en ole törmännyt omassa elämässäni. Väritin, yhdistelin, muuttelin ja sekoittelin asioita niin, että lopputulos oli täyttä fiktiota.

Ymmärrän hyvin, miksi tuntuu houkuttelevalta lukea kirjaa kuin se kertoisi elämästäni. On kuitenkin aika turha kuvitella kurkkaavansa minun elämääni kirjan kautta. Kenenkään muun on täysin mahdoton tietää, mikä on ollut faktaa, mikä fiktiota, ja miten ne ovat sekoittuneet. 

Kuinka paljon tekstissä sitten on tällä hetkellä faktaa? Loppujen lopuksi aika vähän, lähinnä jotkut tyypit, tapaukset ja tilanteet. Esimerkiksi oppilaiden kommentteja olen ottanut suoraan oikeasta elämästä. Olen myös ollut oikeastikin nettitreffeillä, jonne saapui profiilikuvan ottamishetken jälkeen kaljuuntunut mies. Olen taistellut auton konepellin kanssa (tosin ihan yksin).

Kukaan tekstin henkilöistä ei vastaa ketään oikeasti olemassa olevaa henkilöä. Heistä löytyy kyllä tietynlaisia tyyppejä, joita esiintyy oikeassakin (koulu)maailmassa. Esimerkiksi Kuisman Sepon ja Mäkelän Karin kaltaisia, pitkään virassa olleita miesopettajia löytyy varmasti jokaisesta opettajainhuoneesta. Jokaisesta peruskoululuokasta löytynee myös oma nenäkäs brookensa ja adhd:sta kärsiviä rikardoja ja lorenzoja.  Ja kenelläpä pitkään sinkkuna olleella ei olisi omaa kalleaan?

Ehkä vähiten yhteistä totuutta on yllättäen minulla ja Elinalla. Meillä on sama ammatti, samoja harrastuksia ja samoja kokemuksia, mutta itse ajattelen, että päähenkilöni on negatiivini. Elina jaksaa bilettää ja juhlia, minä en useinkaan lähde kotisohvalta. Elina suhtautuu työhönsä välillä melko huolettomasti, minä liiankin tunnollisesti. Elinalle miehen löytäminen on yksi elämän tärkeimmistä asioista, minä taas viihdyn vähän liiankin hyvin yksin. Olen ehkä jopa tiedostamatta antanut Elinalle ominaisuuksia, joita toivoisin itselleni. Hän on paljon minua rennompi, rohkeampi, tunteikkaampi, sosiaalisempi ja luottavaisempi. Hänen elämänsä on arjen kommellusten takia paljon hauskempaa ja ennen kaikkea hänellä on säilynyt kaksi bestistä, joiden kanssa hän edelleen voi jakaa kaiken.

Tässä vaiheessa tiedän jo, että 30 jälkeen 30 tulee olemaan vielä selvemmin fiktiota. Ihan ensimmäisessä versiossa oli samaan tapaan omassa elämässäni sattuneita kommelluksia, mutta tekstiä työstäessäni olen päätynyt poistamaan melkein ne kaikki. Ne eivät vain kuulu siihen tarinaan, jonka nyt haluan kertoa. Ne eivät ole Elinan tarinaa, vaan minun. Tämäkin kertoo siitä, etten nykyisin näe välillämme mitään yhteyttä.

Tai no, näen, että meillä on erikoislaatuinen kirjoittajan ja päähenkilön välinen suhde. Olen saanut katsoa, kuinka alter egoni on kasvanut täysimittaiseksi, omilla jaloillaan seisovaksi sankarittareksi. Minulla ja Elinalla on ollut aika vaiheikas matka yhdessä. Olemme kokeneet ja kokeilleet kaikenlaista yhdessä, ja oppineet koko ajan toisiltamme uutta. 

Parasta on ehkä se, että monet muut (minulle tuntemattomatkin ihmiset) ovat myös pitäneet Elinasta ja Elinan tarinasta. Sekin kertoo siitä, että fiktio toimii - takana olevilla faktoilla ei ole merkitystä silloin, kun niistä on luotu uusi,uskottava maailma.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Syyskuun kirjavinkki: Joka hetki olemme yhä elossa

Kuva: S&S

Kun luin HS:n artikkelin Tom Malmquistista ja hänen kirjastaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S), en todellakaan halunnut lukea kirjaa. Olisi jo riittävän surullista, että kirja kertoo nuoren naisen kuolemasta, mutta sen lisäksi nainen on vielä raskaana ja kaiken päälle tarina on vielä tosi. Malmquistista tuli oikeassakin elämässä samaan aikaan isä ja leski.

Toisen ihmisen surusta kertoviin kirjoihin on ylipäätään vaikea suhtautua. Ne ovat kirjoittajalleen tietenkin tärkeitä, mutta lukijana joutuu miettimään, miksi haluaa lukea toisen henkilökohtaisesta kivusta. Kun tällaisen kirjan ottaa käsiinsä, tietää takuulla liikuttuvansa. Onko tällaisista tragedioista lukeminen vähän kuin surupornoa?

Tämän kirjan kohdalla ei voi puhua surupornosta. Tietenkin kirja liikuttaa, mutta se on paljon enemmän kuin yksittäisen ihmisen kuvaus yksittäisestä surusta. Se on kuvaus ajasta ja elämästä, ihmisenä olemisesta ja lopulta kuolemisesta.

Malmquist ei nimittäin sorru mässäilemään tapahtumilla. Ne ovat riittävän traagisia, että riittää, että hän kuvailee niitä melko neutraalillakin tyylillä. Lisäksi kirjan Tom on sekaisin ja käyttäytyy välillä huonostikin. Suru tai kuolema eivät tee Tomista välttämättä parempaa tai hienompaa ihmistä, eikä hän koe suurta valaistumista Karinin kuoleman jälkeen. Hän elää ja suree tavallaan, eikä rakenna itsestään sen enempää marttyyria kuin kiiltokuvaakaan.

Malmquist sanoo HS:n haastattelussa, että vaikeinta oli olla glorifioimatta kuollutta puolisoa Karinia. Karinissakin on omat virheensä, omat pelkonsa ja omat traumansa. Siksi hän on inhimillinen. Myöskään Tomin ja Karinin suhde ei ole täydellinen, he riitelevät ihan tavallisista asioista ja miettivät raha-asioita. Siitä huolimatta rakkaus heidän välillään on aitoa ja oikeaa.

Yksi hienoista kohdista kirjassa on se, kun Tomin äiti murtuu Tomin isän kuollessa ja miettii, miten pärjää ilman tätä. Leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tom joutuu lohduttamaan äitiään, joka on on saanut elää pitkän, yhteisen elämän kumppaninsa kanssa ja kasvattaa lapsen tämän kanssa. Eikä äidin suru silti ole yhtään vähäisempi suru.

Kuolemaan syntyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Karinin ruumis viedään, eikä Tom pääse antamaan sille jäähyväissuudelmaa. Kuolema on täysin ulkoistettu ja viety pois kansalaisten ulottuvilta, siitä on tehty siisti ja samaan aikaan abstrakti. Siltikään siihen ei osata suhtautua viranomaisten papereissa ja pykälissä. Tomilla on vaikeuksia saada lapsensa huoltajuutta, koska hän ja Karin eivät olleet naimisissa, eikä kuollut äiti voi allekirjoittaa papereita.

Vaikka kirja kertoo kuolemasta, hienointa siinä on kuitenkin se, miten se kuvaa elämää. Jokaisessa hetkessä on omat murheensa ja ilonsa, jokainen hetki loppuu aikanaan eikä koskaan tiedä, mikä hetki lopulta nousee merkitykselliseksi heille, jotka elävät vielä kuoleman jälkeenkin.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Tee sitä, mitä toivoisit itsesi tekevän

Mitä kannattaa kirjoittaa? Se on kysymys, johon kirjoittaja väistämättä joutuu vastaamaan. Aikaa on aina rajallisesti, eikä kaikkea voi ehtiä tekemään. Mihin projektiin oma kiinnostukseni varmasti riittää loppuun asti? Mikä on se teksti, jonka kirjoittamisesta voin jälkeenpäin olla ylpeä ja onnellinen? Miten voin varmistaa, ettei joku teksti ole lopulta pelkkää ajanhukkaa?

Se, että haaveilee joskus saavansa kustannussopimuksen, nostaa pohtimisen potensseihin. Mikä idea on riittävän omaperäinen, että se voisi kiinnostaa jotain muutakin? Mitä ei ole vielä tehty, ainakaan juuri sillä tavalla kuin minä sen teen? Onko järkevää edes aloittaa kirjoittaa sellaista, jolle ei tunnu olevan markkinoita? Entä jos joku muu kirjoittaa juuri jotain samanlaista, ja ehtii valmiiksi ennen minua? 

Kaiken tämän pohtiminen sai pääni täydelliseen solmuun. Tuntui, ettei mitään ollut järkevää kirjoittaa, koska se oli vanhanaikaista/turhaa/stereotyyppistä/naiivia/tuhanteen kertaan kirjoitettua/liian vaikeaa/liian helppoa/liian jotain. Pohdin puhki pään, mikä genre minulle sopisi, tein vähän sitä, vähän tuota, eikä mikään tuntunut edistyvän. Lopulta tapahtui jotain, mitä tapahtuu minulle äärimmäisen harvoin: Aloin vältellä kirjoittamista. 

Puhuin tästä miehelleni. Hän katsoi minua pitkään ja ihmetteli, miksi olin niin kovin tuskainen. En ymmärrä, miksi teet tästä ongelman, hän sanoi. Kirjoittaminenhan on sinun harrastuksesi! Sinun pitäisi nauttia siitä. Joten tee sitä, minkä tekemisestä nautit.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että kertoisin miehelleni hieman kustannusmaailman lainalaisuuksista, kustannussopimuksen saamisen vaikeudesta, ääriään myöten täynnä olevista kirjoittajakursseista, kilpailun kovuudesta ja kirjamarkkinoiden jatkuvasta tiukentumisesta ja erityisesti siitä, miksi minun oli hyvin tärkeää pohtia näitä asioita ja tehdä järkeviä, harkittuja päätöksiä.

Mutta toinen ajatukseni oli, että hän oli oikeassa. Tämä on ehkä oikeastikin juuri niin yksinkertaista. Minun pitää tehdä sitä, mitä toivoisin itseni tekevän. En voi koskaan täyttää kenenkään muun tai maailman minulle asettamia vaatimuksia, ja tulen onnettomaksi tai hulluksi, jos yritän niin tehdä. Kirjan kirjoittaminen ei ole asia, jonka voi viimeisen päälle laskelmoida. Se on niin pitkä ja raskas matka, ettei sille kannata lähteä vain miellyttääkseen muita.

Minun ei siis tarvitse perustella mitenkään tai kenellekään, miksi 30 jälkeen 30 on kirja, jonka nyt haluan kirjoittaa. Eikä minun tarvitse perustella sitä edes itselleni, riittää, että se vetää minua nyt puoleensa jostain syystä. Voi olla, että tunne on universumin tai intuition merkki siitä, että tässä kirjassa on sitä jotain. Todennäköisemmin minussa on itsessäni jotain, jonka haluan kirjoittaa ulos.

Minulla oli samanlainen tunne, kun kirjoitin 30 ennen 30:n. Teksti alkoi hupina, en ottanut sitä pitkään aikaan vakavasti, mutta silti aina palasin sen pariin. Jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, miksi teksti oli minulle tärkeä. Kirjoitin naisesta, joka haaveili rakkaudesta, koska halusin itse olla sellainen, mutten jaksanut enää haaveilla. Kirjoitin lopun, jonka olisin itse halunnut lukea, sellaisen jossa ei tulekaan prinssiä pelastamaan, vaan onni löytyy itsestä. Käsikirjoitusten eri versioiden myötä miehet muuttuivat: ensimmäisen version kusipäistä tuli lopulta omalla tavallaan eksyksissä olevia ihmisiä, jotka eivät halunneet tehdä pahaa tai satuttaa, vaan olivat vain yksinkertaisesti vääriä Elinalle.

Omaan intuitioon luottaminen kuulostaa henkitieteeltä, mutta tietoinen mieleni perustelee tätä rationaalisesti näin, että jos kirjoitan jotain, jolla on itselleni merkitystä, sillä voi olla merkitystä muillekin. Jos uskallan olla rehellinen ja avoin, voi tekstini koskettaa muitakin. Mutta tätä ei voi mitenkään laskelmoida. En voi lopulta kirjoittaa kenellekään muulle kuin itselleni.

Olen siis päättänyt sulkea päästäni kaikki turhat pohdinnat ja toistella uutta mantraani:
 

torstai 14. syyskuuta 2017

Aikahaaste

Aika ei riitä. Siltä minusta tuntuu nykyisin aina ja kaiken suhteen, mutta erityisesti kirjoittamisen.  

Tänä syksynä aion kokeilla tekemisen rytmittämistä toisella tavalla. Sen sijaan, että yrittäisin joka päivä ehtiä kaikkea, teenkin joka päivä yhden asian kunnolla. Sen sijaan, että tuskastun siitä, että pitäisi kohta olla jo tekemässä jotain muuta, annankin itseni keskittyä täysillä siihen, mitä olen tekemässä. Voin esimerkiksi jonain päivänä tehdä töitä vähän pidempään, jotta voin toisena päivänä lähteä vähän aiemmin ja keskittyä kirjoittamiseen useamman tunnin putkeen. 

Tämä tarkoittaa, että myös kirjoittamisesta tulee välipäiviä. Monissa kirjoittamisoppaissa sanotaan, että joka päivä pitäisi kirjoittaa vähän, että kynä pysyy terävänä, mutta toisaalta romaanikäsikirjoitukset ovat niin isoja kokonaisuuksia, että niihin syventyminen tarvitsee pidempiä yhtämittaisia keskittymisjaksoja. Puolessa tunnissa tai tunnissakaan ei ehdi vielä päästä tarpeeksi syvälle isompien rakenteellisten asioiden kanssa. Nopeasti tulee sellainen olo, että on joka päivä yrittänyt, mutta käsikirjoitus ei ole edennyt kuin muutaman pilkun paikan verran. Siksi minua houkuttelee kovin ajatus siitä, että ne viikon puolituntiset voisi kasata yhteen putkeen ja syventyä sitten kunnolla kirjoittamiseen.

Täytyy myös muistaa, että elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen. Haluan juosta, tehdä töitä, syödä hyvin ja terveellisesti, viettää aikaa ystävien kanssa... enkä tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kirjoittamassa. Muuta tehdessä aivot saavat lepoa ja virkeänä luova olotilakin on helpompi saavuttaa. Taukojen pitäminen kirjoittamisesta voi siis itse asiassa olla hyväkin juttu.

Otan siis haasteen vastaan ja kokeilen, toimisiko tauotus- ja rytmitystaktiikka minulle paremmin. Toivottavasti näin pääsen siitä jatkuvasta syyllisyyden tunteesta, etten koskaan ehdi tehdä mitään tarpeeksi.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Syksyn tavoitteet

Syksy on alkanut kiireisesti, eikä aikaa kirjoittamiselle ole ollut niin paljon, kuin olisin halunnut. Samaan aikaan on kuitenkin monta projektia, joita haluaisin viedä eteenpäin. 

Kaikelle ei ole aikaa. Siksi olen päättänyt tänä syksynä keskittyä kahteen tekstiin: 30 jälkeen 30 ja Laakson poika, Aavan tyttö. Ne ovat sopivan erilaisia, eli kun toiseen kyllästyy, voi virkistäytyä välillä eri maailmassa. Näistä teksteistä teen myös kirjoittamisen opintojen tekstikokoelman sekä genreen harjaantumisen kurssit, joten niistä on luvassa myös 15 op. Joskus hyvin pitkän ajan kuluttua vasta, tosin...



Laakson poika, Aavan tyttö on kirjoitettu nyt kertaalleen läpi. (Wattpadilla siitä voi lukea pari ensimmäistä, jo vanhentunutta lukua.) Teksti on vielä luuranko ja kaipaa paljon lihottamista ja lisäkehittämistä. Pidän kovin sen suomalaismytologisesta maisemasta ja myyttisestä maailmasta, johon se sijoittuu. Alkuperäinen rakkaustarina on tällä hetkellä kysymysmerkki, koska tarina on siirtynyt kertomaan enemmän erilaisuuden kohtaamisesta ja vallasta. Mietin myös, kuinka monta kertojaa tarinalla voi olla, että lukija ehtii riittävästi tutustua kaikkiin. Haluan säilyttää monta näkökulmaa, koska tarina ei ole yksioikoinen.
Seuraavaksi teksti lähtee luettavaksi ohjaajalle ja vertaispalautteen antajille. Jännä kuulla, mitä mieltä he ovat!

30 jälkeen 30 on ollut kesän jälkeen tauolla. Lukurakenne ja tarina ovat mielessäni valmiina, mutteivät vielä täysin kirjoitettuina. Syvennyn tekstiin paremmin, kunhan saan Laakson pojan, Aavan tytön eteenpäin.

Tämän tekstin suhteen  motivaatio-ongelmia aiheuttaa välillä tieto siitä, että 30-sarjan ensimmäinen osa ilmestyi omakustanteena, eli tilausta suomalaiselle viihteelle ei välttämättä ole. Oma suhtautumiseni naisille suunnattuun viihteeseen on enemmän positiivinen kuin negatiivinen, mutta helpon ja kevyen kirjoittaminen ei siitä huolimatta ole aina niin helppoa ja kevyttä...


30 jälkeen 30 on jatko-osa 30 ennen 30:lle

En myöskään ole vielä täysin saanut kiinni, mistä 30 jälkeen 30  kertoo. Sinkkuudesta, ikäkriisistä ja oman paikan etsimisestä tietenkin, mutta mikä on juuri tämän romaanin juju? Tällä hetkellä tarina leviää liian moneen suuntaan.

Näiden lisäksi olen aikeissa suorittaa jouluun mennessä viimeisen kirjoittamisen opintojen teoriakurssin. Jäljellä on enää Tietokirjoittamisen kurssi (5 op). Jännä juttu, että tämä kurssi on jäänyt viimeiseksi... Aloitin kyllä runokurssilla siksi, että se tuntui vaikeimmalta, mutta tietokirjoittaminenkaan ei toistaiseksi ole vielä inspiroinut. 

Tosin olisi minulla muutama idea tietokirjaksikin, mutta ne ovat työpöydän pinossa viimeisinä. Toivon mukaan työpöytä hieman kevenee syksyn aikana, että saan sinne tilaa uusille projekteille!

torstai 31. elokuuta 2017

Elokuun kirjavinkki: Keskivaikea vuosi

Tunnustan. Pauliina Vanhatalon Keskivaikea vuosi olisi jäänyt tässä kuussa väliin, jos jotain muuta olisi juuri sillä hetkellä ollut tarjolla luettavaksi. Olin kylläkin ollut pitkään kiinnostunut kirjasta ja laittanut sen lukulistalleni jo pelkästään sen takia, että olen pitänyt Vanhatalon tuotannosta sekä vakavammassa että viihteellisemmässä roolissa. En silti ollut kovin innokkaasti etsimässä juuri tätä kirjaa käsiini. Ajattelin, ettei kirja, joka käsittelee masennusta, voi olla mitään muuta kuin masentava, joten siirsin lukemista aina eteenpäin.

Alkukuusta olin kuitenkin Helmetin e-kirjaston varassa ja Keskivaikea vuosi tuli vastaan. Tartuin kirjaan ja huomasin hyvin nopeasti olleeni väärässä. Keskivaikea vuosi ei ole ollenkaan masentavaa luettavaa, vaan sujuvasti kirjoitettua, mukaansatempaavaa tekstiä. Yllättävää on myös se, miten paljon huumoria masennuskirjaan mahtuu. 

Vanhatalo käy kirjassa läpi elämäänsä masennusdiagnoosin jälkeen sekä pohtii syitä, jotka veivät masennukseen. Kirjaa kirjoittaessaan hän ei vielä tiedä, miten kirja päättyy, mutta hän etsii aktiivisesti tietä kohti parempaa. Vanhatalo kuvaa, miltä masennus tuntuu, miten se vie voimat ja miten paljon se aiheuttaa syyllisyyttä. Vaikka kirja on omaelämäkerrallinen, se ei jää vain yhden ihmisen tarinaksi, vaan kasvaa kaunokirjalliseksi kuvaukseksi tärkeästä aiheesta. 

Kirjaan mahtuu myös paljon muuta kuin masennusta. Vanhatalo kirjoittaa perheestään, introvertin elämästä, kirjailijan työstä ja talon remontista. Vaikka Vanhatalo kirjoittaa hyvin henkilökohtaisistakin asioista, ei kirjan viehätys perustu siihen, että pääsee tirkistelemään kirjailijan yksityiselämää. Kirja kiinnostaa, koska sen ajatukset nousevat yleisemmälle tasolle ja antavat lukijallekin aihetta ajatella.

Itseäni kirjassa koskettivat eniten kuvaukset introvertin elämästä. Vaikka Vanhatalo ei asetukaan kirjassa terapeutin rooliin eikä anna valmiita vastauksia mihinkään, on silti merkityksellistä, että hän löytää sanat niille tunteille ja tilanteille, joista monet introvertit mieluiten vaikenevat. Vanhatalo on mielestäni tehnyt hienoa työtä myös muuten nostaessaan esille introverttien näkökulman maailmaan uusillakin tavoilla. Esimerkiksi viihderomaani Kevyesti kipsissä päähenkilö on introvertti.

Voisin suositella Keskivaikeaa vuotta monellekin. Masennuksen kokeneille tietenkin, mutta myös kirjailijoille, introverteille, äideille ja ylipäätään ihmismielestä kiinnostuneille. Kirjasta löytyy niin monelle jotain osuvaa, ettei ihme, että se on parhaillaan Helmet-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.


Kuva S&S:n sivuilta

perjantai 25. elokuuta 2017

Arki, armas ankeuttaja

Tuntuu käsittämättömältä, että vielä pari viikkoa sitten olin mökillä rauhassa ja hiljaisuudessa, täyttelin ristisanatehtäviä ja kuvailin kauniita auringonlaskuja. Mieli oli tyyni kuin järven selkä, täynnä taivaan valoja ja värejä.




Arki alkoi äkkiä. Viimeiset pari viikkoa ovat päivät olleet täynnä.

Enkä ole siitä oikeastaan pahoillani. Kesän reissailun jälkeen on ihana olla omassa kodissa. On jollain tavalla helpottavaa palata säännöllisiin aikatauluihin ja tyydyttävää tehdä töitä. Opettaminen on niin konkreettista, suunnittelua, päivämääriä, materiaalien etsintää ja oikeita ja vääriä vastauksia. Pidän siitä, nautin siitä, haluan tehdä sitä ja vieläpä hyvin.

Ongelma on, että kirjoittamiselle on taas vaikea löytää tilaa. Aikaa vielä löydän, sitä on huomattavasti helpompi järjestää kuin energiaa. Pää on tyhjä iltaisin, on vaikea keskittyä ja päivän uurastuksen jälkeen pyytää itseltään vieläkin parasta. Kaipaan niitä lomapäiviä kesällä, kun aamulla tiesin, että minulla on koko päivä aikaa uppoutua mielikuvitusmaailmoihini. Tekstit edistyivät huimaa vauhtia verrattuna siihen, mihin olen arkena tottunut.

Ei minulle tietysti tule yllätyksenä, että päivätyön ja tavoitteellisen kirjoittamisen yhdistäminen on haastavaa, mutta tuntuu, että vuosi vuodelta se muuttuu vaikeammaksi. Aika kuluu, ja tekstit edistyvät tuskastuttavan hitaasti. Toisaalta on vaikea perustella itselleen, miksi käyttäisi aikaa johonkin niin subjektiivista iloa tuottavaan kuin tekstien kirjoittamiseen, kun päivätyössä voi oikeasti ja konkreettisesti auttaa kasvavia nuoria. Joskus tuntuu, että olisi helpompi olla ilman vaativaa ja mustasukkaista harrastusta, töiden jälkeen vain levätä, laittaa ruokaa ja lomailla, mutta jos joku on varmaa niin se, etten voisi elää ilman kirjoittamista. 

Kysymys kuuluukin, miten tosissani otan omat tekstini. Uskonko, että olen niin vahva tarinankertoja, että teksteilläni voi joskus olla niin paljon merkitystä muille, että voin heittäytyä täysin kirjoittajaksi? Vai ajattelenko, että tekstit ovat vain omaksi ilokseni, jolloin niiden edistymisestä ei tarvitse kantaa huolta, mutta toisaalta jotain jää puuttumaan, kun tiedän, etteivät maailmani koskaan saa elää muiden mielissä?

En osaa vastata vielä. Toistaiseksi elän tätä arkea, jossa yritän yhdistää kaksi rakasta ja raskasta tekemistä. 
Enkä oikeastaan osaa tällä hetkellä kuvitella tätä arkea armaampaa, vaikka se joskus ankeaa onkin.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Heinäkuun kirjavinkki: Tyttö muiden joukossa

Monien mielestä kesällä riippumatossa voi lukea vähän kevyemmin, minusta kesällä kuuluu lukea kevyesti. Se ei tarkoita sitä, että lukisin mitä vain roskaa. Viihdettä voi kirjoittaa hyvin ja huonosti, ja Mhairi McFarlane kuuluu niihin kirjoittajiin, jotka todistavat, että viihdettäkin voi kirjoittaa hyvin.


Tyttö muiden joukossa
Kuva: HarperCollinsNordic
Tyttö muiden joukossa (Who's that girl) alkaa hääjuhlista, joiden sulhanen sattuu olemaan päähenkilö Edien pitkäaikainen ihastus. Kun sulhanen suutelee Edieä, syyttävät kaikki (Edie mukaan luettuna) Edieä häiden pilaamisesta. Koska sekä morsian että sulhanen ovat Edien työkavereita, lähtee Edie pakoon kiusaukseksi yltyvää kohua kotipaikkakunnalleen. Siellä hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kirjan komeasta näyttelijästä Elliotista, ja arvata voikin, mihin tämä johtaa. 

Loppu ei kuitenkaan ole ihan niin itsestäänselvä kuin chick litissä yleensä, vaikkei nyt ehkä mitenkään erityisen yllätyksellinenkään. Lopun ennalta-arvattavuus ei mielestäni sinänsä lainkaan vähennä chick litin viehättävyyttä (enkä edes ymmärrä, miksi lopun pitäisi olla jotenkin yllätyksellinen, kun chick litin tarinoihin oleellisesti kuuluu kasvu, eli kirjat keskittyvät matkaan eivätkä määränpäähän), mutta annan kyllä plussaa siitä, että McFarlane on onnistunut saamaan loppuun vielä pientä lisäjännitettä. Siltikään hän ei kikkaile liikaa tai petä lukijan romanttisia odotuksia. Loppuratkaisu tässä tarinassa on paras, ainoa ja oikea.

Mhairi McFarlane edustaa ehdottomasti chick litiä parhaimmillaan, mutta tuli minulle tutuksi vasta viime keväänä, kun luin Sinuun minä jäin. Harvoin joku kirjailija saa niin monta kertaa hymyilemään ja olemaan niin täysillä päähenkilön puolella. McFarlane kirjoittaa harvinaisen viihdyttävästi ja hersyvät kielikuvat naurattavat suomennettuinakin. 

Hienointa McFarlanen tekstissä on kuitenkin se, ettei se ole täyttä hömppää. Hän tekee koko ajan teräviä havaintoja ihmissuhteista ja pari-kolmekymppisten elämästä. Tyttö muiden joukossa käsittelee myös julkisuutta ja julkikuvaa, nettikiusaamista ja somemaailman harhaa. Kaikki ovat ajankohtaisia aiheita, siis myös sellaisia, joista on jo paljon sanottu. Mitään täysin uutta näkökulmaa McFarlane ei pysty tarjoamaan, mutta käsittelee aiheita raikkaasti ja ainakin paljon kiinnostavammin kuin moni muu kirja. 

Onneksi minulla on vielä pari McFarlanen kirjaa lukematta, joten pääsen nautiskelemaan laadukkaasta viihteestä myös vuoden pimeämpänä aikana!

P.S. Tämä kirja oli 56. lukemani kirja tänä vuonna. Tällä hetkellä menossa kirja numero 60. Laskujeni mukaan tällä vauhdilla luen sopivasti 100 kirjaa Suomi 100-vuoden kunniaksi :)

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Kuinka markkinoida omakustannetta?

Hyvänkin tekstin tarvitsee löytää lukijoidensa luo. Mutta kuinka ihmeessä se tapahtuu? Kuinka omakustannetta voisi markkinoida, vaikka käytettävissä ei ole rahaa eikä apuvoimia?

En tiennyt juuri mitään kirjan markkinoinnista, kun julkaisin 30 ennen 30:n, joten lähdin matkaan nollasta nollabudjetilla. Markkinointimatkani aikana olen ylittänyt itseni, yllättynyt ja onnistunut, mutta myös tehnyt aloittelijan virheitä ja kohdannut pettymyksiä. 

Nämä 15 +1 vinkkiä kirjan markkinointiin on koottu omista kokemuksistani.

1. Tee hyvä teksti.
Tämä askel on välttämättömin ja tärkein, joten siihen kannattaa ehdottomasti käyttää eniten aikaa. 
On toki aika itsestäänselvää, että kirjoittajalle teksti on aina tärkein ja että vain hyvä teksti kannattaa julkaista. Mutta. Vaikka suhtauduinkin todella vakavasti tähän vaiheeseen, mietin jälkeenpäin, olisiko sittenkin pitänyt etsiä vielä yhdet tai kahdet silmäparit tekstiä kommentoimaan. Koska siinä vaiheessa kun teksti on kaikkien luettavissa, sen oikeasti haluaa olevan hyvä.

2. Panosta ulkonäköön.
Mieti, millä perusteella itse tartut kirjaan kirjahyllyssä. Kyllä vain, houkutteleva ulkonäkö houkuttelee myös lukemaan. Minä olin liikkeellä pienellä budjetilla, joten tein kannen itse. Kehotan kuitenkin miettimään, olisiko tämä se paikka, jossa käyttäisi hieman rahaa ja pyytäisi apua ammattilaiselta. Vaikka ulkonäkö ei ole kirjassa todellakaan tärkeintä, on sillä kuitenkin suuri vastuu ensivaikutuksesta.

Oman kirjani kannen tein canva.com-sivustolla.




3. Mieti markkinointia jo ennen julkaisua.
Tässä vaiheessa tein kaikki mahdolliset virheet, koska en ensin edes aikonut markkinoida kirjaani mitenkään. (Lisää ajatuksistani ja tunteistani tähän liittyen täällä.) Kirja ei kuitenkaan löydä lukijoita, jos ei siitä kukaan kerro eteenpäin. Koska markkinointia on pakko ajatella, kannattaa sitä ajatella mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Mitä suunnitellummin kirjaa markkinoi, sen paremmin se varmasti onnistuu.

Kannattaa tietenkin ensin ottaa selvää, mitä muut ovat tehneet. Postauksen lopussa muutama lukuvinkki minulta.

4. Mieti, mikä kirjassasi on erityistä.
Tämäkin on tavallaan itsestäänselvää, mutta minulla kesti silti tajuta tämä. On turhaa tarjota kirjaa luettavaksi tai ostettavaksi, jos ei edes itse tiedä, mitä se edustaa ja miksi se kannattaisi lukea.

30 ennen 30 on esimerkiksi suomalaista chick litiä. Se on kansainvälisten esikuviensa mukaisesti kepeää ja hieman liioittelevaa, mutta siinä ei shoppailla merkkivaatteita suurkaupungin kaduilla. Tapahtumien näyttämönä on suomalainen pikkukaupunki ja päähenkilönä tavallinen arjen sankaritar.

5. Tee kirjallesi myyntisivu.
On hyvä, että kirjasta on löydettävissä lisätietoja netistä. Myyntisivusta kannattaa tehdä tietenkin mahdollisimman näyttävä ja myyvä, ja sitten kannattaa tietysti miettiä, miten saisi ihmiset vielä tulemaankin sivulle.

Mietin itse, tekisinkö kirjalle omat kotisivut, mutta päädyin ratkaisuun, jossa kirjalla on oma sivunsa blogissani sekä Facebook-sivu. Kerron sivuilla kirjasta ja kuinka siihen pääsee tutustumaan sekä jaan uutisia kirjaan liittyen, mm. tietoa kirjastojen tilauksista, haastatteluista, arvonnoista, arvioista jne. 

6. Tee Facebook-kampanja. (Tai muu sometempaus.)
Somemarkkinoinnista puhutaan monesti kuin se olisi oikotie onneen. Teknisesti on toki helppoa luoda somesisältöä, ja teoriassa sille voi nopeasti ja ilmaisesti saada paljon näkyvyyttä. Todellisuudessa some on niin valtavan täynnä kaikkea, että vaaditaan taitava ja onnistunut postaus, että se lähtee leviämään, ja siltikin vähän tuuria. Hätäisesti hutaistu postaus harvemmin lähtee lentoon, vaan näkyvyyden saaminen voi vaatia jatkuvasti tuotettua sisältöä. 

Minulla ei ollut aikaa eikä energiaa massiiviseen somekirjoitteluun, mutta pidin Facebookissa joulukalenteria kirjaan ja jouluvalmisteluihin liittyen. Järjestin myös gallupin, jonka vastaajien kesken arvoin palkinnoksi kirjan tai kahvit.

7. Ehdota luettavaa bloggaajille.
Laita rohkeasti viestiä kirjabloggaajille, kerro heille kirjastasi ja ehdota, että he lukisivat sen. Viestiä lähettäessä kannattaa miettiä, kenen blogiin kirja sopisi. Viestejä ei kannata lähettää kaikille mahdollisille bloggaajille, jo senkin takia, että ainakin itse haluaisin viestini olevan persoonallinen, jolloin on todennäköisempää, että myös kirja kiinnostaa. (Joitain lisävinkkejä kirjabloggaajien lähestymiseen löydät BoD:n omakustantajapäivästä kertovasta blogitekstistäni.)

Huomasin kuitenkin, etten lainkaan osannut ennustaa, kuka kirjaani tarttuisi. Jotkut, joiden oletin innostuvan, eivät edes vastanneet viestiini, mutta sen sijaan 30 ennen 30 arvosteltiin Kirjavinkeissä, vaikken todellakaan odottanut saavani arviota sieltä. 

8. Kerro kirjastasi medialle.
Tämä tuntui todella oudolta ja jouduin keräämään kauan rohkeutta, että uskalsin lähestyä lehtiä. Tässäkin kohtaa mietin ensin, mitkä lehdet voisivat olla kiinnostuneita minusta tai kirjastani, enkä lähetellyt sähköpostia koko maan lehdistölle.

Pidin epätodennäköisenä, että minä tai kirjani herättäisimme kiinnostusta, mutta yllättävää kyllä, minua haastateltiin sanomalehti Karjalaiseen sekä Kotiseutu-uutisiin. Oli aivan mieletöntä saada kirjasta vielä arviokin Karjalaiseen! 

9. Hyödynnä kontakteja.
Kotiseutuni lehdet kiinnostuivat minusta, joten kirjani sai huomiota pohjoiskarjalaisen taustani takia. Kannattaa siis miettiä, minne oman sosiaalisen verkoston lonkerot ulottuvat. 

Tietenkin jos tunnet (jonkun joka tuntee) kirjakauppiaan, kustannustoimittajan, toimittajan, kirjabloggaajan tai markkinoinnin asiantuntijan, sen parempi. Ota yhteyttä. Kaikki apu, jonka voit saada, on arvokasta.

10. Ole valmis olemaan itse esillä.
En halunnut kirjaa julkaistessani olla mitenkään esillä, halusin vain, että kirjaani luettaisiin. Sitten äkkiä olinkin menossa Karjalaisen haastatteluun. Apua, kuvani oli tulossa lehteen!

Niinhän ne väittävät, että kirjoittaja on se varsinainen tuote, jota myydään, kirja vain sivuseikka. Kirjoittajalle ajatus on tietenkin kummallinen, koska kirjoittajalle teksti on aina tärkein. Myös introverttina tyyppinä esillä oleminen ei ole mitenkään erityisen houkuttelevaa.

Toisaalta itsekin luen todennäköisemmin kirjan, jonka kirjoittajasta olen lukenut tai kuullut aiemmin. Joten ehkä kannattaa miettiä itselleen sopivaa tapaa tuoda itsensäkin esiin. Kaikkea ei silti tarvitse kertoa.

En ole ollut kovin aktiivinen tämän asian suhteen itse, mutta en tietenkään kieltäydy tilaisuuksista tulla nähdyksi. Haastattelujen lisäksi sain kunnian tulla lisätyksi pohjoiskarjalaisten kirjailijoiden Latvavesiltäsivustolle.

11. Ole yhteydessä kirjastoihin.
Suomen kirjastolaitos on mahtava paikka. Se haluaa tarjota jokaiselle jotakin, ihan todella. Yllätyin siitä, miten avomielisesti kirjaani tilattiin eri puolille Suomea. (Tämä kannattaa tehdä jo sen takia, että on kiva miettiä, missä ja kenellä lainassa olevat kappaleet ovat...)

12. Myy itse.
Tilasin itselleni pienen painoksen myytäväksi tutuille. Kädestä käteen oli mahdollista myydä kirjaa ostajalle halvemmalla ja kuitenkin saada siitä itse parempi tuotto. Ostaja sai myös tietenkin henkilökohtaisen omistuskirjoituksen.

Sukulaiseni, ystäväni ja tuttavani olivat mielettömän positiivisia ja kannustavia, enkä voi kiittää heitä tarpeeksi siitä, että he uskoivat tekstiini niin paljon, että ostivat sen. Tulin kirjaa myydessäni samalla tavanneeksi tuttuja, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan, joten jo senkin takia koko projekti oli kannattava.

13. Huolehdi, että kirjasi löytyy lukupalveluista.
Kirjan olisi hyvä löytyä ainakin Goodreadsista ja Kirjasammosta. Ei ole haittaa, jos kirjan lisää jollekin lukulistalle. Tietenkin lukijoiden arviot ovat plussaa.

Omasta kirjastani on myös Wattpadilla houkutteena muutama luku luettavaksi.

14. Osallistu kilpailuun. 
Kannattaa pitää silmät auki, jos lähistöllä on kilpailu, jonka kautta voisi saada kirjalle tai itselleen näkyvyyttä. Omakustanteita on palkittu ainakin Möllärimestari- ja Indie Book Awards -kilpailuissa, mutta oman kirjani julkaisun ajankohtaan ei kumpikaan sopinut.

Silmät kannattaa pitää kuitenkin auki, jos kohdalle osuus jotain, joka voi matkan varrella auttaa. Omalle kohdalleni osui BoD:n markkinointikilpailu, jossa oli mahdollista voittaa kirjoja tai kirjailijahaastattelu.

15. Ole luova.
Jos keksit jotain, mitä kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, onnistut varmastikin herättämään paremmin kiinnostusta. Voisiko kirjan ympärille järjestää jonkinlaisen tempauksen tai olisiko jossain joku taho, jota se voisi kiinnostaa? 

+ Älä lannistu.
Tämä bonusvinkki on itse asiassa yksi tärkeimmistä. Kaikki ei ole omissa käsissä, vaikka olisi valmis tekemään paljon töitä. Kaikki viestit eivät saa vastausta ja kirjan menestyminen on todella monen tekijän summa. Vanha totuus pätee kuitenkin tässäkin: Jos ei edes yritä, ei voi voittaa.

Tässä vielä linkkejä, joiden takana pohditaan omakustanteiden ja kirjojen markkinointia yleisesti: 
Tarja Leinosen opinnäytetyö: Pienkustantamon kirjailijan markkinointipanos
Jussi Keinonen: Kannattaako kirjoja mainostaa (Kiiltomato)
Markkinoinnin syvin olemus (Kirjailijan taiteilijaelämää)
Kirjan markkinoinnista (Normandiani)
Monipuolinen markkinointi myy kirjaa (BoD-blogi)
Kokemuksia omakustantamisesta (Koko lailla kirjallisesti)
Näin rikastut omakustanteilla (Maijan ilmestykset)
Käsikirjoitus on valmis, mitä seuraavaksi (Ei oo totta)
Viisi vinkkiä luovaan markkinointiin (Type & Tell -blogi)
Aki Järvisen vinkit markkinointiin (Image -blogi)

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kesäkuun kirjavinkki: Kerro minulle jotain hyvää


En varmaankaan ole ainoa, jolle JoJo Moyesin kirjan hehkutus ja viimeistään tämä traileri aiheuttivat vastareaktion. En ollut kovin innostunut lukemaan kirjaa, koska olin ihan varma, että kirja on kamalaa itketyssiirappia ja todennäköisesti puoliksi vaivaannuttavaa, puoliksi epäuskottavaa luettavaa.

Naisten viihteen kirjoittajana katsoin kuitenkin velvollisuudekseni tutustua JoJo Moyesin kirjaan Kerro minulle jotain hyvää. Negatiivinen ennakkoasenteeni oli ehkä vain hyväksi, koska kirja pääsi yllättämään minut. 

Suurimmat ennakkoluuloni liittyivät siihen, miten realistisesti halvaantuneen Willin elämää kuvataan, ja miten onnistuneesti Moyes rakentaa rakkaustarinan pyörätuolissa olevan ja terveen ihmisen välille. Kirja on eittämättä viihteellinen, mutta Moyes ei sorru romantisoimaan liikaa halvaantuneen elämää eikä tekemään Willistä jonkinlaista pyhimysmarttyyria. Willin hoitotoimenpiteitä, kipuja ja kiukutteluja kuvataan myös kirjassa.

Molemmat päähenkilöt Will ja Louise tuntuvat eläviltä ja heissä on sopivasti säröä. Lisäksi heidän välillään oli jotain, joka tuntui ihan oikeasti aidolta. Minä uskoin heidän rakkaustarinaansa.

Ja kyllä, tirautin pari kyyneltäkin lopuksi, joten sen itketyksen suhteen olin oikeassa.

Kirjassa nostetaan esille myös vaikeita teemoja, ennen kaikkea oikeus päättää itse omasta elämästään ja sen lopettamisesta. Vaikka teema on rankka, ei kirja ole missään vaiheessa raskasta luettavaa. Moyes ei mene teemaan liian syvälle, muttei kuitenkaan jätä käsittelyä pakolliseksi pintaraapaisuksi. Oikean syvyyden löytäminen onkin tämän kirjan parhaita puolia.

Kuva Gummeruksen sivuilta
Kirjalle on ilmestynyt myös jatko-osa, Jos olisit tässä. Se kiinnosti minua jo sen takia, ettei Moyes selvästikään ollut aikonut kirjoittaa sitä, ennen kuin sille jättimenestyksen myötä tuli tilausta. Jatko-osan kirjoittaminen on aina haaste, ja Louisan ja Willin tapauksessa jatko-osan alkuasetelma on ehkä vieläkin suurempi haaste.

Moyes onnistuu rakentamaan jatko-osaan myös oman tarinansa, mutta en lukiessani päässyt täysin tunteesta, että luin ensimmäisen osan menestykseen ja sen fiilistelyyn perustuvaa jatko-osaa. Kirja on viihdyttävä, mutta ei ollenkaan samalla tasolla koskettava kuin Kerro minulle jotain hyvää. 

Se ei sinänsä ole yllättävää, koska Kerro minulle jotain hyvää on oikeasti poikkeuksellisen onnistunut teos.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Hyvät ja huonot uutiset

Hyvät uutisetOlen viimeinkin selvittänyt sitoutumisongelmani ja päättänyt, että Laakson poika, Aavan tyttö on kirjoittamisen opintojen tekstikokoelmani ja olen saanut sen hyvälle alulle taustatutkimuksen ansiosta.

(Olen tällä hetkellä superinnostunut suomalaisesta mytologiasta ja rautakauden elämästä.)


Muinaissuomalaisen asumuksen malli. Kuva Kansallismuseon Esihistoria-näyttelystä.


Sen lisäksi 30 jälkeen 30 on edistynyt hurjin harppauksin. Innostuin siitä Mhairi McFarlanea luettuani ja olen pitkästä aikaa taas saanut kässäristä otteen.

Huonot uutiset: Olen jotenkin taas sotkeutunut romaanin kirjoittamiseen. Edessä on pitkä, tuskallinen ja harmaita hiuksia edistävä projekti. Ja aivan kuin yhdessä romaanissa ei olisi tarpeeksi, niitä on nyt äkkiä edessä kaksi.

Hyvät uutiset: Olen lomalla ja minulla on (ainakin teoriassa) aikaa kirjoittaa.

Tulevan viikon olen julistanut kirjoittamisviikoksi. Onneksi ja valitettavasti tiedän jo etukäteen, miten vähän ja paljon yhdessä viikossa voi saada aikaan. Mutta tärkeintä näillä matkoilla ei olekaan määränpää, vaan päämäärä, jota kohti hyvinä päivinä liikahtaa, kaikista omituisista sivupoluista, harha-askeleista ja liukastumisista huolimatta.


Huonot uutiset: Suomen kesä ei houkuttele lomalaista viettämään aikaa ulkona.
Hyvät uutiset: Suomen kesä ei houkuttele kirjoittajaakaan viettämään aikaa ulkona, vaan tekstin ääressä.



torstai 15. kesäkuuta 2017

Shhh!

Tämä on vähän niin kuin salaisuus. Koska minähän tavallaan jo päätin, etten kirjoita enää chick litiä, koska alan olla siihen liian vanha ja järkevä ja feministi. Sitä paitsi minulla on kirjoitettu jo suunnitelma opintojen romaanikäsikirjoitusta varten, ja aion kirjoittaa sitä kesän aikana.

Sitäkin.

Sillä nyt olen lomalla ja saan tavallaan tehdä mitä haluan. Myös kirjoittaa ihan mitä haluan, ja nyt haluaisin kirjoittaa vähän hömppää. Ihan vähän salaa kaikessa hiljaisuudessa, ei tätä tarvitse kenellekään näyttää.

Vaikka tiedän kyllä kokemuksesta, miten käy kun annan Elinalle pikkusormen. Olen niin monta kertaa yrittänyt työntää samaa hahmoa pöytälaatikkoon, mutta se on vaan niin hemmetin sitkeä mimmi! 

Mutta olen juuri nyt jännässä kohdassa, joten jatkan kirjoittamista. (Pussailua ihastuksen kanssa. Iih.)

(Tätäkään musiikkia ei kai saisi tunnustaa kuuntelevansa.)


tiistai 30. toukokuuta 2017

Toukokuun kirjavinkki: Kudottujen kujien kaupunki

Kuva Teoksen sivuilta
Rakastuin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkiin luultavasti heti ensimmäisten sivujen aikana. Kirja alkoi selkeillä, kuulailla lauseilla, ja maalasi eteeni surullisen kauniin, synkkyydessään kiehtovan maailman. Kirjan sivuilta tuli vastaan merituulen raikkaus ja suolan kirpeys.  

Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu kuvitteelliselle saarelle. Siellä Kutojien talon Eliana törmää nuoreen naiseen, jonka kieli on leikattu irti. Nainen ei voi puhua, mutta hän ja Eliana löytävät yhteyden. Naisten kohtalot ja salaisuudet kehräytyivät tiivisti kiinni toisiinsa samalla, kun saaren valtataistelu kärjistyy. Minne viedään ne saaren asukkaat, joiden luona painaja vierailee öisin? Miksi olisi niin vaarallista nähdä unta? Miksi he, joilla on valta, eivät kerro kaikkea?

Kirjan juoni on seittimäinen kudos, jossa jokainen lanka liittyy toisiin. Vasta lopussa kuvio on nähtävissä, ja se on kokonaisuus, joka on lopulta liian suuri yhden ihmisen hallittavaksi tai käsitettäväksi.

Itäranta käyttää tekstissä paljon mereen liittyvää kuvastoa (tatuointeja, tulvia, mustekaloja, leviä ja koralleja), mutta antaa sanoille uuden merkityksen. Näin maailmasta tulee yhtä aikaa sekä tuttu että uusi. Saari säilyy koko kirjan ajan elävänä äänineen, tuoksuineen ja väreineen.

Kirjan tunnelma on mystisen unenomainen. Lopun sekava kaaos sopii hyvin unen logiikkaan, mutta mielestäni loppu ei aivan täysin lunasta alun odotuksia. Parhaimmilla hetkillään kirja kuitenkin aiheuttaa kylmiä väreitä sekä kauneudellaan että kauheudellaan.

"Sillä meidän hetkemme ovat pieniä ja päivämme hauraita, ja kättemme jäljet maailmassa kuuluvat meille ja silti rajojemme tuolle puolen."



(Lue myös näyte Teoksen sivuilta, se on yksi kirjan kauneimmista kohdista.)

P. S. Lisää ajatuksia kirjasta löytyy paljon, esimerkiksi täältä:
Yle Areena: Aamun kirja
HS
Savon Sanomat
Rising Shadow
Kirsin kirjanurkka
P.S. Rakastan kirjoja

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kannattaako kirjoituskilpailuihin osallistua?

Kiikutin eilen postiin jo toisen kirjoituskilpailukuoren tänä keväänä. Sinänsä reipasta minulta, sillä en odota kuulevani kummastakaan kilpailusta mitään. Aikaa ja vaivaa kilpailutekstien kirjoittamiseen kuitenkin meni. Kannattaako kirjoituskilpailuihin siis osallistua?

En ole koskaan aiemmin pärjännyt kirjoituskilpailuissa. Muutaman kerran se on kirpaissut ihan todella, mutta pitää muistaa, että Suomeen mahtuu tolkuton määrä hyviä kirjoittajia. Vaikka oma teksti olisi hyvä, voi jonkun toisen silti olla parempi. Itse asiassa melko todennäköisesti aika monenkin teksti on omaa parempi. On tavallaan turhaa pettyä, jos menestystä ei tule, mutta toisaalta, jos ei ajattele, että oma kilpailuteksti on hyvä ja voi voittaa, miksi sen sitten vaivautuisi lähettämään? Jonkinlainen skitsofreeninen asenne tässäkin täytyy olla, mutta sehän on kirjoittajalle tuttua. (Lue lisää: Leikkisää kuria - luovuuden kaksijakoinen luonne.)

Voittaa ei voi, jos ei edes osallistu, mutta ei kilpailuihin toisaalta kannata lähteä urheilumielellä niin, että heittelee koepalloja joka suuntaan. Uskon, että pärjätä voi vain, jos kilpailun aihe tuntuu omalta. Tekstin täytyy syntyä, koska sen kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja oikealta, ja sen parissa täytyy jaksaa tehdä töitä. En usko, että kilpailua varten väkistelty, puolivalmis teksti voi menestyä. On ajan tuhlausta kirjoittaa epämieluisaa tekstiä vain voitto mielessä, kun taas omantuntuisesta, hyvästä tekstiä jää jotain käteen, vaikkei voittaisikaan. Sitähän voi tarjota jonnekin muualle, tai ainakin pitää itse itselleen jonkinlaisena meriittinä. 

Koska voitto joka tapauksessa osuu vain yhden kohdalle ja kilpailu on kova, voiton ei kannata olla ainoa tavoite, joka kilpailutekstillä on. Kilpailu voi auttaa löytämään uuden aiheen ja synnyttää uuden tekstin, tai nostaa pöydälle jonkin vanhan, jo unohtuneen tekstin. Se voi myös rohkaista kokeilemaan uutta. Omalla kohdallani tämän kevään kilpailutekstit olivat myös oppimiskokemuksia. Kokeilin molempien kohdalla jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin kokeillut, ja onnistuin yli odotusteni. Tuntuipa hienolta pystyä vastaamaan haasteeseen!

Kilpailuun osallistuminen voi myös laittaa tekemään töitä enemmän tosissaan, kun teksti ei olekaan jäämässä vain omaan pöytälaatikkoon. Se voi viedä tekstin aivan uudelle tasolle. Deadline on tietenkin myös konkreettinen, selkeä tavoite, joka auttaa rytmittämään tekemistä ja saamaan valmiiksi. Jos saa valmiiksi pitkään pöytälaatikossa pyörineen tekstin, mikäs sen parempi! 

Toisaalta deadlinesta voi tulla turhaa stressiä. Oma ajankäyttö täytyy aina miettiä tarkkaan. Näidenkin tekstien kirjoittamiseen meni lähes koko kevään kirjoitusaika, ja se oli tietenkin pois muilta projekteilta. Täytyy olla varma siitä, että haluaa käyttää juuri sillä hetkellä aikansa juuri niihin teksteihin, joita työstää.

Tiivistetysti siis: Kirjoituskilpailuun kannattaa osallistua siinä tapauksessa, että kokee kyseisen kilpailun itselleen oikeaksi ja uskoo edes jollain tavalla menestymismahdollisuuksiinsa. Ennen kaikkea täytyy olla sellainen olo, että kilpailutekstin kirjoittamalla saa joka tapauksessa itselleen jotain hauskaa tai arvokasta, vaikkei sitten voittaisikaan. Vain yksi voi voittaa, mutta kaikki voivat saada palkinnon. 


"Onni ei ole sitä, että saa mitä haluaa, vaan että arvostaa sitä, mitä on."
Kuva Strasbourgin Hotel Victorian huoneen ovesta.