Päätin tänä vuonna laittaa hyvään kiertoon ja valita joka kuussa lukemistani kirjoista parhaan. Tammikuussa minuun teki suurimman vaikutuksen Minna Rytisalon Lempi.
Luin kirjasta alun perin HS:n jutusta. Kirja ei kuulostanut siltä, että pitäisin siitä. Ajattelin, että tässä taas yksi suomalainen sota-aikaan sijoitettu kirja, ja taas yksi opettajataustainen kirjailija, hohhoijjaa. Kirja jäi mieleeni lähinnä siksi, että Rytisalo haastattelussa kertoi kirjoittaneensa kirjaa joskus oppitunneilla, mitä opettajaminäni hieman paheksui.
Päätin kuitenkin antaa kirjalle mahdollisuuden, kun se tuli vastaan Bestseller-hyllyssä. Ajattelin, että joskus ihan hyvä lukea mukavuusalueen ulkopuolelta, ja että ainakin kirja on tuore.
Alku kirjasta oli juuri sellainen kuin odotin. Ensimmäinen kertoja Viljami pohdiskeli elämäänsä kovin pitkillä lauseilla, pilkun jälkeen ajatus vain jatkui, tai toistui, eikä lause päässyt loppuun, pilkkuja vain tuli lisää, ja juuri sellaista kerrontatyyliä kirjalta odotinkin, ennakkokäsitykseni kirjata vain vahvistui.
Sitten Viljamin suolla tarpominen viimeinkin loppui ja Elli pääsi ääneen. Seuraavan kertojan kohdalla tapahtui se, mikä kirjoissa on parasta: Joskus ne yllättävät. Odotukseni kirjan suhteen olivat tässä vaiheessa aika matalalla, mutta Elli ei tempaissut minua mukaansa siksi. Hänen katkeruutensa ja repivä halunsa maistuivat tosilta. Hän kertoi tarinansa niin, että minä kuuntelin, vaikka en oikeastaan halunnutkaan hänen kertovan sitä, minkä rivien välistä aavistin tulevan.
Kun viimeinen kertoja Sisko pääsi ääneen, kirja oli minusta parhaimmillaan. Siskon tavassa kuvata tapahtumia ja elämää oli jotain, joka tarttui minuun. Ei kai sitä lopulta tiedä, miksi joku tarina osuu syvälle, ja siihen vaikuttavat jokaisella eri syyt, mutta minuun Sisko todella osui. Kirjan loppu oli pakko lukea hitaasti, koska mitään ei halunnut jättää väliin. Se loppui juuri niin haikeasti kuin sen pitikin.
Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten jokaisella oli Lempistä oma käsityksensä, ja lukijalle Lempi jäi hyvällä tapaa arvoitukseksi, koska häneen ei itse päässyt tutustumaan. Hienoa oli myös se, miten Rytisalo kuvasi kammottaviakin tapahtumia. Hän ei kaunistellut, muttei mässäillytkään.
Kannatti siis antaa tilaisuus kirjalle. Muutkin ovat muuten tykänneet kirjasta, sillä se voitti juuri Blogistanian Finlandia 2016:n.
* * *
Tässä kuussa kaupan päälle myös kuukauden leffavinkki aivan eri sarjasta. Passengers ei todella yllättänyt, se oli täsmälleen juuri sellainen ennalta-arvattava, kaavan mukaan etenevä Hollywood-elokuva kuin traileri antoi odottaakin. Juoni, taustat ja tapahtumat olivat täynnä kraaterinreikiä (;), mutta uskottavuutta en tältä elokuvalta lähtenyt hakemaankaan, vaan viihdyttävää Hollywood-kerrontaa ja visuaalisia avaruusmatkailumaisemia. Parasta tässä kuten muussakin sci-fi-tyyppisessä on mitä-jos-alkuasetelma ja kysymys siitä, mitä itse tekisi samassa tilanteessa, vaikkakaan kysymystä ei mitenkään kovin syvällisesti elokuvassa pohdittu. Lopusta olisi itse asiassa tullut paljon kiinnostavampi, jos olisin saanut nähdä, mitä naispäähenkilö olisi joutunut vastaamaan tuohon kysymykseen.
We plan our lives like we’re the captains of our fate, but we’re passengers; we go where fate takes us. - Aurora
Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten jokaisella oli Lempistä oma käsityksensä, ja lukijalle Lempi jäi hyvällä tapaa arvoitukseksi, koska häneen ei itse päässyt tutustumaan. Hienoa oli myös se, miten Rytisalo kuvasi kammottaviakin tapahtumia. Hän ei kaunistellut, muttei mässäillytkään.
Kannatti siis antaa tilaisuus kirjalle. Muutkin ovat muuten tykänneet kirjasta, sillä se voitti juuri Blogistanian Finlandia 2016:n.
* * *
Tässä kuussa kaupan päälle myös kuukauden leffavinkki aivan eri sarjasta. Passengers ei todella yllättänyt, se oli täsmälleen juuri sellainen ennalta-arvattava, kaavan mukaan etenevä Hollywood-elokuva kuin traileri antoi odottaakin. Juoni, taustat ja tapahtumat olivat täynnä kraaterinreikiä (;), mutta uskottavuutta en tältä elokuvalta lähtenyt hakemaankaan, vaan viihdyttävää Hollywood-kerrontaa ja visuaalisia avaruusmatkailumaisemia. Parasta tässä kuten muussakin sci-fi-tyyppisessä on mitä-jos-alkuasetelma ja kysymys siitä, mitä itse tekisi samassa tilanteessa, vaikkakaan kysymystä ei mitenkään kovin syvällisesti elokuvassa pohdittu. Lopusta olisi itse asiassa tullut paljon kiinnostavampi, jos olisin saanut nähdä, mitä naispäähenkilö olisi joutunut vastaamaan tuohon kysymykseen.
We plan our lives like we’re the captains of our fate, but we’re passengers; we go where fate takes us. - Aurora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti