Syyskuun kirjavinkki: Joka hetki olemme yhä elossa

Kuva: S&S. 

Kun luin HS:n artikkelin Tom Malmquistista ja hänen kirjastaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S), en todellakaan halunnut lukea kirjaa. Olisi jo riittävän surullista, että kirja kertoo nuoren naisen kuolemasta, mutta sen lisäksi nainen on vielä raskaana ja kaiken päälle tarina on vielä tosi. Malmquistista tuli oikeassakin elämässä samaan aikaan isä ja leski.

Toisen ihmisen surusta kertoviin kirjoihin on ylipäätään vaikea suhtautua. Ne ovat kirjoittajalleen tietenkin tärkeitä, mutta lukijana joutuu miettimään, miksi haluaa lukea toisen henkilökohtaisesta kivusta. Kun tällaisen kirjan ottaa käsiinsä, tietää takuulla liikuttuvansa. Onko tällaisista tragedioista lukeminen vähän kuin surupornoa?

Tämän kirjan kohdalla ei voi puhua surupornosta. Tietenkin kirja liikuttaa, mutta se on paljon enemmän kuin yksittäisen ihmisen kuvaus yksittäisestä surusta. Se on kuvaus ajasta ja elämästä, ihmisenä olemisesta ja lopulta kuolemisesta.

Malmquist ei nimittäin sorru mässäilemään tapahtumilla. Ne ovat riittävän traagisia, että riittää, että hän kuvailee niitä melko neutraalillakin tyylillä. Lisäksi kirjan Tom on sekaisin ja käyttäytyy välillä huonostikin. Suru tai kuolema eivät tee Tomista välttämättä parempaa tai hienompaa ihmistä, eikä hän koe suurta valaistumista Karinin kuoleman jälkeen. Hän elää ja suree tavallaan, eikä rakenna itsestään sen enempää marttyyria kuin kiiltokuvaakaan.

Malmquist sanoo HS:n haastattelussa, että vaikeinta oli olla glorifioimatta kuollutta puolisoa Karinia. Karinissakin on omat virheensä, omat pelkonsa ja omat traumansa. Siksi hän on inhimillinen. Myöskään Tomin ja Karinin suhde ei ole täydellinen, he riitelevät ihan tavallisista asioista ja miettivät raha-asioita. Siitä huolimatta rakkaus heidän välillään on aitoa ja oikeaa.

Yksi hienoista kohdista kirjassa on se, kun Tomin äiti murtuu Tomin isän kuollessa ja miettii, miten pärjää ilman tätä. Leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tom joutuu lohduttamaan äitiään, joka on on saanut elää pitkän, yhteisen elämän kumppaninsa kanssa ja kasvattaa lapsen tämän kanssa. Eikä äidin suru silti ole yhtään vähäisempi suru.

Kuolemaan syntyy myös yhteiskunnallinen ulottuvuutensa. Karinin ruumis viedään, eikä Tom pääse antamaan sille jäähyväissuudelmaa. Kuolema on täysin ulkoistettu ja viety pois kansalaisten ulottuvilta, siitä on tehty siisti ja samaan aikaan abstrakti. Siltikään siihen ei osata suhtautua viranomaisten papereissa ja pykälissä. Tomilla on vaikeuksia saada lapsensa huoltajuutta, koska hän ja Karin eivät olleet naimisissa, eikä kuollut äiti voi allekirjoittaa papereita.

Vaikka kirja kertoo kuolemasta, hienointa siinä on kuitenkin se, miten se kuvaa elämää. Jokaisessa hetkessä on omat murheensa ja ilonsa, jokainen hetki loppuu aikanaan eikä koskaan tiedä, mikä hetki lopulta nousee merkitykselliseksi heille, jotka elävät vielä kuoleman jälkeenkin.